Onni piilee kurpitsapellossa

Julkaistu 27.10.2016

Ajamme kohti kukkuloita, kohti merta. Yhtä kukkulaa ylös, tumman ja varjoisan metsän läpi, mutkittelevaa kapeaa tietä taas alas. Olemme matkalla kurpitsafarmille.

En ole itse erityisen innostunut halloweenista, mutta puhtaasta mielenkiinnosta haluan kuitenkin minäkin osani siitä. Yli kuukauden ajan olen katsellut muiden täkäläisten ihmisten postauksia Somessa kun he ovat hakeneet omat kurpitsansa isolta pellolta. Minäkin haluan nähdä sellaisen pellon. Minäkin haluan kokea tämän pienen palan amerikkalaisuutta, vaikka itse halloweenina olemmekin jo Meksikon lämmössä.

Valikoin monien lapsiystävällisten arvioiden perusteella tämän jota kohti ajamme. Siellä kun pitäisi olla niiden kurpitsojen lisäksi olkipaalilabyrintti ja vaikka mitä eläimiä. Selitän lapsille minne olemme menossa ja odotus hieman hillitsee takapenkin koska ollaan perillä ja minä en jaksa odottaa kitinää.

Ulkona paistaa aurinko ja tiet ovat lähes tyhjät.

Tätä minä rakastan ehkä eniten tässä kotiäitiydessä. Että voin vain päättää lähteä jonnekin keskellä arkiviikkoa. Tuosta vain. Keneltäkään kysymättä. Se on vapautta jonka jo koin itselleni niin tarpeelliseksi ennen lapsia, yrittäjänä. Se vapaus että saikin lähteä keskellä viikkoa aamulla hevostallille ratsastamaan. Tein sitten töitä illalla tai viikonloppuna, mutta se oli minun päätökseni. Yksin minun. Sama vapaus minulla on nyt täällä. Toki tekeminen rajoittuu siihen mitä voi lasten kanssa tehdä, en voi lähteä 3 tunnin patikkaretkelle, enkä juoksemaan kukkuloille. En voi lähteä ratsastusvaellukselle tai päättää opetella surffaamaan. Mutta minulla on edelleen vapaus lähteä tällaiselle retkelle.

Vihdoinkin saavumme perille. Jo kääntyessämme päätieltä sivutielle jonka varressa tämä valikoimani tila on, alan epäröidä voinko olla oikeassa paikassa. Tien vieressä parkkipaikka jonka edessä on tämä kehuttu tila. Otan lapset autosta ja seison mutaisella parkkipaikalla. Metsä ympärillä luo varjoa koko paikan ympärille ja parkkipaikan viereinen alue on pelkkien lastausalustojen valtaama. Itse tila on kymmenen kertaa pienempi kuin mitä olin kuvitellut. Esikoinen katsoo minua hieman epäuskoisena ja kysyy tämäkö se paikka varmasti on. Totean että tämä, mutta näyttäähän tämä minustakin vähän toiselta kuin luulin. Lyhyen hetken mietin pitäisikö heti vain pakata lapset autoon ja etsiä toinen paikka. Tämä ei selkeästi ole se mitä kuvittelin. Kuvitelmissani oli ollut iso, aurinkoinen maatila, jossa on eläimiä, ja suuren suuri kurpitsapelto. Siinä minun kuvitelmassani sen pellon vieressä on viehättävä kullankeltaisena hohtava olkilabyrintti ja ympäri pihapiiriä on eläimiä isoissa aitauksissa.

Täällä lähestulkoon ensimmäinen asia jonka näemme kun saavumme tälle tilan alueelle on pienen pieni mutainen aitaus jossa ponit kiertävät kehää ratsuttaen esiteinejä jotka ovat tulleet syysretkelle tänne. Seuraavaksi on lippuluukku josta selviää että oikeastaan lähes kaikki tällä tilalla maksaa. Ihan kaikki. Ja aivan kohtuuttoman paljon. Kävelemme kymmenen metriä keskelle bajamajaryhmittymää ja minä tungen itseni tuohon haisevaan festarikoppiin kuopuksen kanssa käydäkseni pissalla.

Tullessani ulos esikoinen katsoo minua tyrmistyneenä ja kysyy miksi ihmeessä sinä toit meidät tänne.

Katselen ympärilleni siinä mutaisessa varjossa, enkä oikein itsekään tiedä. Bajamajoen takana on tuo paljon kehuttu olkilabyrintti, oljet ovat harmaantuneet ja ilmassa leijailee märkä ja hieman homeinen oljen haju. Yritän vielä kertalleen piristää lapsia ja ehdotan että kävisimme kävelemässä maissipellossa joka aukeaa labyrintin vieressä. Esikoinen ottaa kaksi askelta peltoon, ja ja toteaa ettei halua sinne. Siellä ei ole mitään. Äiti mennään pois. Tämä on kamala paikka. Pohdin hetken pitäisikö minun yrittää muuttaa tämä tilanne hyväksi, väkisin löytää jotain positiivista. Suostua maksamaan kiskurihinnat nähdäksemme tilan muutkin paikat, mutta päätän toisin.

Sanon lapsille että ajetaan takaisin. Ajetaan sille yhdelle pellolle jonka ohi tultiin. Siellä oli kurptisoja. Mennään sinne.

Pakkaan lapset autoon ja esikoinen arvostelee takapenkiltä käsin edelleen epäuskoisena valitsemaani kohdetta. Oikeasti äiti, miksi, siis miksi sinä halusit tulla tänne.

Ajan pois varjosta, takaisin kohti merta. Onneksi, onneksi katselin ympärilleni tänne tullessamme ja kiinnitin huomiota lähellä olevaan kylttiin jossa sanottiin että käänny tästä kurptisapellolle.

Pysäköin auton ja tällä kertaa olemme täydessä auringonpaisteessa. Seuraavat puut siintävät kaukana kukkuloilla. Selkämme takana on meri, edessä kukkulat. Siinä välissä on iso avara pelto, täynnä kurpitsoja. Tämän minä halusin nähdä. Tänne minä halusin tulla. Hymyilyttää. Lapset juoksevat innoissaan pellolle ja poukkoilevat kurpitsojen välissä. Haen kottikärryt ja kävelen perästä. Esikoinen juoksee jo kaukana, kohti vanhaa autoa. Sitten kohti traktoria. Kuopus yrittää nostaa isoja kurptisoja. Hokee Iso kurpitsa, iso kurpitsa.

Taivaalla ei ole yhtään pilveä. Ei ainuttakaan. Pellon laidalta lähtee lintuparvi lentoon. Meri tuoksuu. Kukkulat ympärillä ovat rusehtavia. Pienen pieni vihreä sävy tunkee ruskean sekaan. Sade ja lämpö on saanut siemenet innostumaan ja lähtemään itämään. Ensi kevään ruoho nostaa jo pienesti päätään. Kun katsoo maata tarkkaan on joka paikassa havaittavissa uutta kasvua. Tämä ilmasto on hämmentävä, eihän syksyllä kuuluisi tulla uutta kasvua, syksyllä asiat kuolevat.

Kävelen kurptisojen seassa. Annan auringon lämmittää kasvojani ja hymyn tulla.

Pellon laidalta löydämme vielä isoista aitauksista vuohet, possut, kanat ja kalkkunat. Kiipeämme isolle olkipaalikasalle syömään lounasta. Kaukaisuudessa siintää toinen kurptisapelto. Toisessa suunnasssa näkyy lehmälaidun. Katselen kuinka ihmiset täyttävät kottikärryjään kurptisoilla. Mietin miten hassua tämäkin perinne on. Valtavat määrät kurpitsoja vain tätä yhtä päivää varten. Ihmisten kotien edustat ovat täynnä erikokoisia ja -värisiä kurptisoja. Ja siitä muusta krääsästä ei oikein edes viitsi puhua. En viitsi koska luulen että omassa ymärtämättömyydessäni on kyse kulttuurierosta.

Ehkä koska en ole kasvanut tähän juhlaan, jossa koko piha koristellaan hämähäkinseitein ja kuollutta esittävin ihmisnukein ja luurangoin, en edes kykene ymmärtämään sen mielekkyyttä.

Mutta tämän kurpitsapeltoperinteen, tämän minä nielen. Tämän minä otan mielelläni vastaan. Tämän oranssin kirkkauden, auringon ja meren tuoksun. Tämän lasten ilon sitä oikeaa kurpitsaa etsiessämme. Tämä on hyvä.

Kotimatkalla pysähdymme vielä yhdellä läpeensä kaupallisella mukamas tilalla. Esikoinen ehdottomasti haluaa. Näki tulomatkallamme tieltä käsin pomppulinnan ja haluaisi niin kovasti sinne pomppimaan. Lupaan että jos se on ilmainen menemme. Jätämme auton kauas parkkipaikalle ja kävelemme lavastetulle tilalle. Täälläkin kaikki maksaa. Aivan kaikki. Paikka on tupaten täynnä ja kaikki on niin keinotekoista ja enemmän kuin kornia. Selitän lapsille etten minä halua maksaa niin paljoa rahaa pomppulinnasta. Että huomenna mennään sinne temppukouluun jossa on pomppulinna. Esikoinen tyytyy selitykseen. Ehdotan että syödään jäätelöt. Istutaan olkipaalille, merirosvoasuisen luurangon eteen ja syödään makeat, kaiken tahraavat jäätelöt. Katson poikia jotka ihmettelevät silmät suurina katonrajassa ajavaa sähköjunaa ja kaiken tämän kaoottisen kalliin kulissin keskellä minut valtaa järjetön rakkaus. Ja onni.

Kun iltapäivällä istumme takapihalla kaivertamassa kurptisasta sisälmyksiä ulos Esikoinen puhuu uudestaan ja uudestaan retkestämme. Siitä miten ensimmäinen paikka oli kamala mutta se toinen oli tosi hieno. Miten hienoa oli juosta tosi kovaa pitkin peltoa ja etsiä sitä oikeaa kurptisaa. Ja miten ajaa vanhaa taraktoria. Hymyillen kuuntelen häntä. Tuo hetki, siellä pellolla, se oli yksi niistä joista tiedän että se jää elämään meihin, meidän muistoihimme tästä maasta. Tuo värien kontrasti, se haju ja laakean taivaan tuntu. Mustat linnut lentämässä vasten sinistä taivasta, kaukaisuudessa meri, hetkessä onni.