Nyt on syksy
Herään yöllä naapurin tuulikellojen ääneen. Kohta kuuluu pihalta kolahduksia kun lasten lelut lentävät nurmikolta betonille. Makaan hiljaa lämpimässä ja kuuntelen lehtien kahinaa ja yltyvää tuulikellojen kalkatusta. On turvallista. On pimeää. On syksy. Kaivaudun lähemmäs mieheni tuttua kehoa ja annan itselleni luvan vaipua uudelleen uneen.
Lapset herättävät minut harmaaseen maanantaihin. Tuuli jatkaa tuivertamistaan puuskissa. Vedän jalkaani kirkkaanvihreät villasukat ja kaivan viininpunaisen ponchon vaatekasan alta päälleni. Pieneksi hetkeksi hautaudumme lasten kanssa olohuoneen lattialle katsomaan Hei Taavi lastenohjelmaa.
Keitän aamupuuroa ja mietin että tänään täytyy tehdä ne kaikki asiat jotka eilen jätin tekemättä. Pyykit on pakko pestä ja viikata. Eilen kävin tuijottamassa pyykkivuoria, puhtaita ja likaisia kasoja, minuutin verran ja tökin niitä varpaillani kuin odottaen että ne itse liikkuisivat koneeseen ja kaappeihin. Kun mitään ei tapahtunut käänsin selkäni ja kävelin olohuoneeseen ja käperryin esikoisen viereen matolle sulkien silmäni ja unohtaen tietoisesti koko pyykivuoriston. Siellä se kuitenkin edelleen nökötti kun äsken nousin. Eilinen päiväunihetki kuitenkin oli seitsemän pyykivuoren arvoista. Harvoin, aivan liian harvoin, annan itselleni luvan maata, olla, laiskotella. Nyt annoin. Kuopus nukkui päiväuniaan huoneessaan, esikoinen makoili kanssani lattialla unen rajamailla ja puolisoni teki illaksi jälkiruokaa keittiössä. Havahduin puoliunestani kun puoliso kävi makaamaan viereeni ja hetken olimme kaikki siinä, hiljaa, lämpimässä ja hiljaisuudessa.
Kaupassa käynti ja vessanpesu. Nekin kai on pakko tehdä. Mutta ei heti. Ei aamulla.
Päätin tovi sitten muuttaa maanantaiaamun rutiineja, aloin turtua, väsyä ja ärsyyntyä siihen että viikko alkoi velvollisuudella.
Ymmärsin että minulla on nyt vielä mahdollisuus, vapaus ja onni valita itse tekemiseni. Lähes ainakin. Joten olemme nyt maanantaiaamuisin menneetkin siihen ihanaan sisäleikkipuistoon. Siellä on maanantaisin taideopetusta lapsille. Askartelua, piirtelyä ja muuta. Ostokset voi hoitaa iltapäivällä. Pieni asia mutta ero on suuri. Lapset ovat rauhallisempia, koska minä olen rauhallisempi. Ei tarvitse heti aamusta kankeilla aivoilla miettiä mitä syödään tällä viikolla, ei tarvitse heti ensimmäiseksi suorittaa mitään.
Kampaan hiuksiani ja pesen hampaita. Pojat tulevat myös vessaan, haluavat muotoiluvaahtoa. Kikattaen laittavat sitä omiin hiuksiinsa, kuopus hieroo kosteusvoidettakin omiinsa. Päätän olla välittämättä. Esikoinen pitelee nenäänsä ja ilmoittaa vessan haisevan. Tekisi mieli kysyä että tietääkö miksi, voisiko syy olla siinä että hän ei aina oikein keskity mihin pissaa. En kuitenkaan jaksa käydä keskustelua joka käydään niin usein ilman näkyvää tulosta. Haaveilen siitä että meillä olisi joskus koti, se koti joka olisi vähän pysyvämpi, jossa minulla olisi oma vessa. Sellainen jossa ei tarvitsisi miettiä onko omaa hammasharjaa kenties käytetty hämähäkin häätämiseen kaapin alta tai hiusharjalla kammattu takapihan nurmikkoa.
Supersankarikengät supersankarikengät! Esikoinen juoksee pitkin asuntoa ja etsii kenkiään. Kuopus juoksee perässä huutaen Hau hau, tarkoittaen ryhmä hau kenkiään. Luovuin siitäkin periaatteesta etten osta lapsillemme kuin käyttännöllisiä kauniita vaatteita ja kenkiä. Ostin supersankarikengät ja ryhmähau kengät. Niissä on vilkkuvat valot. Ja lapset saivat valita ne itse. Menneisyyden Annuska olisi ollut tyrmistynyt tästä. Nykyisyyden Annuska tajusi että jos haluan saada lapsille kengät jalkaan ilman ikuista tappelua aiheesta niin tämä on se matalin kohta aidassa. Mainosmiehet osaavat työnsä. Ja minä olen heikko. Toisaalta en ole nyt joutunut käymään sitä ikuisuuskeskustelua niistä kengistä. Esikoinen on jopa tämän myötä ruvennut laittamaan lenkkarit itsenäisesti jalkaansa.
Kuopus istuu lattialla kengät sylissään. Auta, hän pyytää. Minä autan. Paloauto, poika hihkaisee. Paloauto! Niin rakas. Nämä ovat kengät, eivät paloauto. Paloauto! Hymähdän ja hymyilen lapselle. Hän hokee paloautoa aina kun ei tiedä oikeaa sanaa, tai kun haluaa täyttää hiljaisuutta. Kätevää. Ja lähes poikeuksetta vastapuoli hymyilee. Ehkä aikuismaailmaankin sopisi muutama paloauto sana silloin tällöin. Ihan vain, täyttämään ilman hymyillä.
Leikitään, opetellaan värejä. Istun pienillä lastentuoleilla ja katselen kuinka pojat muovailevat, piirtävät ja rakentavat valopöyädn päälle värikiemuroita. Siirrän katseeni ikkunasta ulos ja katson kuinka tuuli ravistelee punaisena hohtavia lehtiä puissa. Taivas on harmaa. Syksy on tullut tännekin. Syksy joka ei päädy talveen vaan siirtyy joskus neljän kuukauden päästä taas kevääseen ja siitä kesään. Syksy joka ei pääty räntään ja loskaan. Ulkona tanssivat viininpunaiset lehdet ovat kauniita. Tuuli on rauhoittava. Puin aamulla pitkästä aikaa farkut. Syksy on hyvää aikaa. Samaan aikaan ajatus siitä että saan viikon päästä vielä kerran karata lämpöön ja aurinkoon, pukea kesämekon päälle ja hakeutua keskipäivällä varjoon paahteelta, tuntuu hyvältä. Tämä kaliforinan syksy on nurinkurinen. Puut muuttuvat punaisiksi, pilvet täyttävät taivaan ja sadettakin ripsii taivaalta, mutta kylmä tänne ei tosissaan tule. Ei sellainen syksyinen kirpeys mihin on pohjolassa tottunut. Ei täällä voi pukea villapaitaa ja sen päälle vielä ponchoa. Ei täällä voi kääriytyä kaulahuiveihin ja kiskoa jalkoihin vuorattuja saappaita. Täällä tulee syksy, mutta se tarkoittaa vain auringon poltteen katoamista. Kuivuuden hajun laantumista. Tomun laskeutumista sateiden myötä.
En syö ilmoittaa esikoinen kun näkee mitä on lounaaksi. Kuopus joka oli jo hyvällä ruokahalulla tunkenut useamman lusikan ruokaa suuhunsa vilkaisee esikoista ja ilmoittaa hänkin että en syö. En tykkää. Istutuaan puistonpenkillä. Maassa on lehtiä ja tuuli heiluttaa lisää lehtiä ilmaan. Yritän hetken puhuttaa lapsia syömään. Esikoinen inttää ääni kohoten ettei syö, ei varmasti syö. Kuopus katsoo hieman kaihoten omansa perään mutta haluaa olla samanlainen kuin veljensä ja ristii kädet rinnalleen ja ilmoittaa hänkin ettei syö.
Kohautan olkapäitäni ja muistutan lapsia että seuraava ateria on illalla kun isä tulee kotiin. Siihen on aika pitkä aika. Syön omaa ruokaani hiljaisuuden vallitessa. Istutaan kaikki penkillä ja katsellaan kirkkaita lehtiä jotka tanssivat ilman halki hiekkatielle. Jossain kuuluu kaivinkoneen ääni, toisaalla huutavat hälytysajoneuvon sireenit. Tuuli kuitenkin vie äänet mennessän. Esikoinen kysyy eikö hän saa kotona edes näkkileipää. Et saa, ruoka on nyt tässä, se on tämä tai sitten ei mitään, vastaan. Poika miettii hetken ja alkaa lappoa ruokaa suuhunsa. Tämähän on hyvää hän sanoo suulisten välissä. Kuopus katsoo esikoista ja kiipeää helpottuneena penkiltä hakemaan oman ruokansa repusta. Ei malta kiivetä takaisin penkille vaan istahtaa maahan lehtien sekaan syömään. Hengitän syksyä, vanhemmuutta ja maanantaita.
Hoidetaan se kauppareissukin alta, mutkan kautta. Otetaan pääsiäiseksi ostamat korit mukaan ja kerätään niihin lehtiä. Kauniita lehtiä. Vietämme puoli tuntia puiston vieressä nurmikolla. Etsitään kauniita lehtiä. Sellaisia joissa on montaa väriä. Tuuli pauhaa niin ettei puhetta kuule. Lehdet lentävät puista ja lapset nauravat. Istun maassa ja nauran lasten mukana.
Pikkukakkonen, pesen vessan kun sen tunnusävelämä soi olohuoneessa. Viikkaan vaatteita kun popikissa seikkailee kuumailmapallolla. Teen iltaruokaa kun HauHau Piip ja Veli pyörii lasten viihdyttäjänä. Paistan sieniä ja aurinkokuivattuja toimaatteja oliiviöljyssä, kävelen pihan poikki hakemaan rosmariinia, suoraan puskasta. Tuoksu täyttää keittiön ja jostain mieleeni tulee ne työpajat joita vedin pakolaisnaisille. Ihmisille joilla ei ollut mukana omasta kodistaan, lapsuudestaan mitään minkä avulla herätellä muistoja, kertoa menneestä, avata sitä ovea jonka takana kaikkien meidän lapsuus asuu.
Näiltä naisilta minä kysyin ruuasta. Kysyin mitä ruokaa he usein laittoivat, keneltä oppivat. Keskustelut ruuasta avasivat sen sivuoven sinne lapsuuden muistojen saliin. Lopulta nämä naiset kertoivat innoissaan ja ylpeänä perheidensä tratidioista, vanhemmistaan, sukulaisistaan, ruokaan liittyvistä muistoistaan.
Mietin miten paljon muistoja minulla liittyykään ruokaan, hajuihin, makuihin. Säpsähdän ajatuksistani kun kuopus ryntää keittiöön ja haluaa paprikaa. Leikkaan palan ja ojennan sen hänelle. Esikoiselle myös hän vaatii. Leikkaan toisen palan ja annan sen pojalle, hän lähtee tyytyväisenä kiikuttamaan saalistaan olohuoneen tyynykasalle johon hän, Esikoinen ja Kurpitsa ovat linnottautuneet. Esikoinen väitti kurpitsan haluavan katsoa pikkukakkosta hänen kanssaan. Tyydyin hymähtämään ja pyörittelemään silmiäni. Ihan miten vain.
Isä, iltaruoka, iltaralli. Kuopus kiukuttelee sohvalla. Uhma nostaa jo päätään. Ehkä juuri nyt myös väsymys. Esikoinen menee kuopuksen vierelle. Silittää päästä ja nauraa. Sanoo minä tykkään sinusta. Puen lapsille yöpaidat ja annan hyvänyön suukot. Mies jää lukemaan iltasatua.
Ulkona on pimeää, tuulee ja naapurin tuulikellon soivat.
Nyt on syksy.
Täälläkin.
© all rights reserved
Annuska Dal Maso
annuska@annuskadalmaso.com
