Miksi äiti on äidille susi?

Istun näyttelyalueen ulkopuolella juomassa teetä. Aurinko paistaa sinisellä taivaalla ja sen valo siivilöityy pöydälle jossa teeni höyryää. Nojaan taaksepäin ja nautin rauhasta ja siitä onnistumisen tunteesta minkä koen saatuani juuri myytyä yhden kuvistani. 

Seuraani tulee eräs toinen naistaiteilija. Keskustelemme hetken, nainen kertoo omista jo aikuisista lapsistaan, lopulta hän kysyy onko minulla perhettä. Kerron että minulla on mies ja kaksi lasta. Hän kysyy lasten ikää. Kun hän kuulee että he ovat 2 ja 3,5v hän kysyy onko lasten isä heidän kanssaan täällä mukana. Vastaan kieltävästi ja kerron lasten olevan Suomessa ja puolisoni olevan Kaliforniassa. Nainen katsoo minua tyrmistyneenä, lähes järkyttyneenä. Hän kysyy miten olen saattanut hylätä lapseni. Enkö ymmärrä että he kantavat tuonkaltaisia traumoja sisällään loppuelämänsä. Että heidän perusturvallisuutensa kärsii ja he joutuvat työstämään hylätyksi tulemisen tunteitaan. Että juuri minun kaltaisteni naisten pitäisi miettiä mitä me oikein haluamme, olla vapaita vai äitejä. Tämän tokauksen jälkeen hän otti vesipullonsa ja poistui takaisin sisälle. 

Minä jäin istumaan siihen puun varjoon ja nielemään kurkkuun noussutta palaa. 

Miksi, vielä tässä maailman ajassakin, äiti on äidille susi? 

Miksi keskustelupalstat täyttyvät toisaan haukkuvista äideistä sen sijaan että siellä kannustettaisiin ja autettaisiin. Miksi kuvittelemme että kaikki muut tekevät kaiken väärin ja vain me teemme asiat oikein. 

Mikä on saanut meidät kuvittelemaan että on ok sanoa toisille äideille että he ovat huonoja äitejä? Mikä on saanut meidät nostamaan itsemme jalustalle toistemme ohitse?

Harva meistä on oikeasti kasvatusalan ammattilainen. Vielä harvempi omaa vauvan syntymästä aikuisikään kattavan pedagogisen teoriatiedon ja käytännön tuoman kokemuksen.  Kuitenkin tunnumme olevan kaikki nimenomaan näiden asioiden asiantuntuntioita. 

Me äidit tunnumme kaikki tietävän niin pirun hyvin kuinka kauan ja millä metodeilla lasta tulee imettää. Jos erehdyt pulloruokitsemaan lastasi niin olet pilannut hänet ja altistanut hänet vähintään kaikille flunssille ja lastentaudeille jo ennen ensimmäistä ikävuotta. 

Jos annat tutin ennen kuin lapsi täyttää kaksi viikkoa olet pilannut hänen imuotteensa täysin eikä imetys ainakaan voi onnistua. Jos nouset öisin koska vauva itkee ja haet hänet viereesi, olet pilannut lapsen. Kyllä, hänestä tulee vähintääkin tunnevammainen. Takuulla. 

Jos erehdyt sanomaan että imetys ei ollut sinusta kamalan miellyttävä kokemus, olet huono äiti. Olet pilannut varhaisen vuorovaikutuksen itsesi ja lapsesi välillä antamalla imetyksen epämiellyttävyyden nousta pintaan. Imetyshän on parasta mitä on, parempaa kuin seksi. 

Sama jatkuu tutista luopumisen, potalle opettamisen, syömisen, nukkumisjärjestelyiden, iltanukkumisen, hoidon aloittamisiän ja luoja ties minkä asian kanssa. 

Jos teit mitään mikä poikkesi jonkin, minulle vähän tuntemattoman, normin tiukasta rajasta, pilasit lapsesi. 

Minä itse en nauttinut imettämiesestä. Silti täysimetin molemmat lapset. Korviketta olisimme tarjonneet äidinmaidon ohelle elleivät ne olisi aiheuttaneet kaaressa oksentamista ja vatsavaivoja.

Lopetin molempien lasten imetykset n 11 kk jälkeen. Omasta tahdostani. Kummankin kohdalla olisin halunnut lopettaa jo aiemmin. Esikoisen kohdalla yritin lopettaa yöimetyksen jo 8kk kohdalla, huonoin tuloksin. Kun olimme kaikki valvoneet 4 viikkoa huutavan pojan takia, tein vastoin kaikkien ohjeita ja palasin takaisin imettämään lasta 3 kertaa yössä. 11kk kohdlla lopetus sujui ilman mitään huutoa. Kuuntelin itseäni, en muita. 

Kuopuksen kohdalla tarvitsin ystävän apua. Oikean äitiystävän. En suden. Kuopus puri. Puri pahoin. 9kk ikäisenä hän puraisi minulle reijän nänniin. Olimme ystäväperheemme kanssa lomalla. Kerroin ystävä-äidille tapahtuneeta, kyyneleet nousivat silmiini ja sanoin että voi kun voisin vain lopettaa tämän. Nyt lopetat. Sanoi ystäväni. Ei tuossa oli mitään järkeä. Lopetat vain. Kesti vielä hetken että sain itseni vakuutettua että lapseni ei tarvitse enää maitoani, että en ole huono äiti, että ne kaikki nettikirjoittajat eivät tunne meidän lastamme ja meidän tapaustamme. Että on oikeasti aika lopettaa. 

Kuuntelin äitiä. En sutta. 

Olen kuunnelltu arvosteluita milloin mistäkin teemasta, vielä enemmän olen lukenut muiden äitien raskasta ja raakaa kritiikkä äitipalstoilla. Miten me kaikki voimme samanaikaisesti olla niin hyviä ja niin huonoja äitejä?

Minne on jäänyt se toistemme tukeminen? Se että rohkaistaan siihen että kyllä sinä tunnet lapsesi parhaiten. Minne on jäänyt empatiakykymme. 

Miten itsekästä on ajatella että jos oma lapsi ei huutanut, jos itse jaksoit ne huudot, että kaikki jaksaisivat. Miten sinun jaksamisesi tekee sinusta paremman äidin verrattuna siihen naapurin äitiin joka väsyi jo kahden koliikkikuukauden jälkeen? 

Tiedättekö miltä tuntuu kun kuulet että joku on sanonut sinusta ettet sinä nyt vain taidakaan olla sitä äitityyppiä. Että et tainnut tietää mihin pääsi pistit kun teit kaksi lasta pienellä ikäerolla. 

Tiedättekö miltä tuntuu kun joku sanoo että luulee meidän vain liioittelevan lapsemme itkua, että ehkä meidän pitäisi vain röyhtäyttää vauva kunnolla syömisen jälkeen. Että refluksi on vain muotidiagnoosi aivan kuten koliikki aikanaan. 

Minä tiedän. Se ei tunnu hyvältä. Se jättää yksin.

Toisen naisen äitiyden halventaminen hylkää äidin pienelle jääsaarekkelle pärjäämään yksin ja vain yksin. Pahimmassa tapauksessa tuo hylätty äiti lakkaa puhumasta ongelmistaan, siinä pelossa että hänet ajetaan vielä kauemmas mantereesta jossa kaikki muut äidit tuntuvat rintamana seisovan, olemassa oikeassa. 

Meitä äitejä on tässä maailmassa aika monta. Meitä äitejä on aika monta erilaista. Meissä äideissä on taatusti niitä jotka ovat äitiyteensä vihkiytyneitä ja asiansa perinpohjin täydellisesti osaavia. Meissä äideissä on varmasti myös niitä joille äitiys ei oikeasti kuuluisi. 

Suurin osa meistä äideistä on kuitenkin ihan tavallisia naisia. Suurin osa meistä tuntee omat lapsensa ja osaa kasvattaa heistä ihan hyviä aikuisia. Suurin osa meistä tekee asiat suurinpiirtein oikein ja pärjää. 

Millä oikeudella me äidit siis kerromme toisillemme kuinka huonoja toiset ovat?

Äitiys, isyys, vanhemmuus. Se on tie joka on meille jokaiselle hieman erilainen. Se on tie joka meidän jokaisen on kuljettava voidaksemme kasvattaa lapsemme. Me rakennamme itse oman polkumme sitä mukaan kuin mitä sitä tallaamme. 

Yksin sitä on kovin ikävystyttävää kulkea. Seurassa seuraava nuotiopaikka tulisi näköpiiriin paljon nopeammin. 

Voisimmeko me siis kaikki äidit, ihan jokaikinen, pysähtyä pohtimaan omaa ulosantiamme. Sitä miten me kerromme ihmisille ympärillämme siitä miten he hoitavat tehtävistään sitä tärkeintä, uusien ihmisten kasvattamista tähän maailmaan. Tähän maailmaan joka on täynnä vihaa, sotaa ja toisten halveksuntaa. Miten me voimme kasvattaa omat lapsemme rakastamaan, tuntemaan empatiaa, auttamaan toisia, näkemään oman onnensa yli toisen kurjuus, ojentamaan kätensä silloinkin kun sitä vähiten odotetaan, jos me emme itsekään siihen kykene. Mietitään jokainen millaisen maailman me äiteinä haluamme jättää lapsillemme. Tänään, huomenna, nyt.

© all rights reserved

Annuska Dal Maso

annuska@annuskadalmaso.com