Yötarinoita
”Hyvää öitä”, tyttäreni toivottaa, kun menemme nukkumaan. Nukkuminen on ihanaa. Ja vaikka mitään takeita yöunista ei pienten lasten kanssa olekaan, yön lähestyminen on kuitenkin aina orastava lupaus usean tunnin tauosta olla vastuussa. Mikään ei ole niin hienoa, kuin havahtua illalla tiskirätti tai puurolautanen (usein se on juuri toinen näistä) kädessä siihen ajatukseen, että kohta pääsee taas nukkumaan. Paras hetki on unen ja valvetilan välillä, kun hätkähtää yllättäen hereille ja oivaltaa, että kaikki lepo on sittenkin vielä edessä.
Minulla on joskus tapana kuunnella Luonto-Suomen lähetyksiä nukkumaan mennessä. Tästä syystä ei ole ollenkaan harvinaista, että pakenen näiden lähetysten jälkeen käärmeitä unissani. Ötökkäiltaa seurannut yö oli erityisen hankala, kaikkien niiden eriväristen jättihämähäkkien hyökkäily on vieläkin tuoreena muistissa. Unien näkeminen on periaatteessa ihan mukavaa, mutta ainakin itselläni ne ovat liian usein juuri puolustautumista, pakenemista ja muuta tämänkaltaista eloonjäämiskamppailua.
Lapsiin liittyvät unet eivät juuri poikkea tästä kuviosta. Epätoivoisten unien näkeminen alkoi jo yksin eläessäni silloin, kun kuulin veljeni saavan lapsen. Mieleen on jäänyt ehkä parhaiten sellainen, jossa kannan suunnilleen linnunpoikasen kokoista, etäisesti lasta muistuttavaa otusta hirvittävän jyrkissä portaissa ja pelkään pudottavani tämän. Muistaakseni tämä uni toistui vielä useamman kerran.
Tilanne ei ole kohentunut omien lasten kanssa. Pääsääntöisesti lapsiin liittyvät uneni käsittelevät:
1) Katoamista. Olen kadottanut yhden tai useamman lapsen. Näissä katoamisiin liittyvissä unissa on hienoa se, että niissä tapahtuu yleensä elokuvamaisia leikkauksia tapahtumapaikkojen välillä. Olen etsinyt lapsia saman yön aikana muun muassa junasta ja punertavalta aavikolta. Joskus uni on tapahtunut talossa. Talo on kenties dramatiikan lisäämiseksi vanha ja nariseva. Kiertelen ympäriinsä, ilma tuntuu epämääräiseltä ja ahdistavalta. Jokin viestii, että he löytyvät juuri tuon tai tuon oven takaa, mutta pelko estää avaamasta niitä. Lopulta lähestyn hitaasti yhtä ovea ja tartun kahvaan. Juuri kun olen avaamassa oven, herään.
Jonain yönä vielä avaan oven ja selvitän, mikä siellä oikein piileskelee.
2) Putoamista. Olemme jossain korkealla, lapset ovat ottaneet tehtäväkseen pudota. Viimeksi olimme kalliolla, jokainen lapsi vuorollaan liukui kohti kallion reunaa, yritin estää putoamisen tarttumalla heidän jalkoihinsa ja käsiinsä. Nuorimman kohdalla mietin, kuinka tämän raajat oikein kestävät tällaisen roikottamisen. Oli haastavaa pidellä toisella kädellä kahdeksanvuotiasta, joka ajautui päättäväisesti kohti reunaa ja toisella kädellä vauvaa, jota roikotin ilmassa. Samalla ymmärrän, että kolmannelle lapselle minulla ei ole enää käsiä. Onneksi tämä vasta valmistautuu liukuunsa kauempana. Näihin liittyy hyvin usein polkemista muistuttava liike, jota teen herätessä.
3) Tapaturmia. Nämä ovat tietenkin pahimpia. Olen nähnyt unessa sekä lapsen vakavan loukkaantumisen että kuoleman. Viimeksi mainittu uni oli silkkaa pimeyttä ja huutoa. Tällaiseen painajaiseen herätessä on välitön halu mennä lapsen viereen. Ja mikä helpotus onkaan herätä ja tajuta, että kaikki oli vain unta. Sillä helpotuksen tunteella pääsee itsessään jo pitkälle.
Lastenhoitovastuusta ei aina pääse irti edes nukkuessa. Hyviä öitä, siis öitä vailla psykologisesti rasittavia unia, on onneksi myös riittävästi.
Havahdun siihen, että tyttö näkee painajaista. Hän päästää valittavaa ääntä ja liikehtii levottomasti. Tämä ei kestä kovin kauaa, joten en yritä herätellä häntä. Aamulla kysyttäessä hän kyllä muistaa unen, mutta ei osaa selittää sitä. Ei hänen tarvitsekaan, sillä minä ymmärrän. Paha uni on paha uni. Niin lapsella kuin isällä.
Vesa Liminka
