Ylpeyttä ilman ennakkoluuloja

Vanhemman on vuosien saatossa vastattava moniin outoihin jälkikasvuaan koskeviin kysymyksiin. Mistä se on tämän tai tuonkin kirosanan oppinut ja/tai Missä luuhasi liikuntapäivänä kun ei koulussa näkynyt ja/tai kuten psykologi uteli osana toimintaterapia-arviota: Mistä olet lapsessasi ylpeä?

Joko olen sielultani pystyynkuivanut kelo, tai minun ei annettu ala-asteella täytellä riittävästi ystävänkirjoja, tai sitten molemmat pitävät paikkaansa – vaan silti kysymys oli nimenomaan kategoriassa Outo.

Kysymyksen outous paljastuu kun sen kääntää: mistä et ole ylpeä. Sellaista en keksi.
Ei omistaan noin puhuta.

Jahtikoiran voi vielä piikille siinä vaiheessa kun vainu pettää eikä vauhdissa enää pysy. Ruukkukasvit nuutuvat kasteli niitä eli ei, ainakin minulla, ja uusia saa kaupoista. Ylpeydellä ymmärrän tarkoitettavan, että ”mikä siinä on hyvää”, ja sellainen erottelu ei lapsen kohdalla mahdu aivoon. Ymmärsin kyllä kontekstista mitä psykologi haki takaa – jälkireaktiona olen pohtinut asiaa enemmän siltä kantilta, että mitä jos tuota kysyisi joku muu ulkopuolinen vastaankulkija.

Huumorintaju, kädentaidot, ja se, ettei kuuteen ikävuoteen mennessä ole äänestänyt Kokoomusta, vastasin.

Lista asioista, jotka jätin taidokkaasti vastauksen ulkopuolelle: ripaska (for real), piereskely, itsevarmuus jolla lausuu sanan Ei!, arkailu uusien makujen suhteen, miten on hämillään kun tykkää uudesta mausta, vetäytyminen, vierastaminen, se, ettei vielä osaa ärrää (kiloilu) sekä aikaisin heräämisen ylitsepääsemätön mahdottomuus.

On nimittäin niin, että yllälistattuihin hyveisiin on allekirjoittanutkin nyt ja nuorempana ollut syyllinen.
Kuopuksesta kaivataan kitkeä sellaiset ominaisuudet joissa näen hänessä itseni, oman lapsuuteni heijastuman.

Ylpeys on suomalainen kansallisurheilulaji siinä, että siihen satsataan sama mitä jalkapalloliitolle suolletaan rahaa ja suurin saavutus tähän päivään mennessä on se kun pallo kimpoaa vastustajan avauksessa hyökkääjän klyyvarin kautta verkkoihin.

Joskus sattuu vastaan päiviä jolloin sietäisi oikein läpsytellä itseään selkään. Lapset koulun ja päiväkotiin ja elossa takaisin, pyykit tiskit lumityöt, lautaset tyhjiksi, ”luinpas peeveli luvun oikeaa romaania”, joku satunnainen oivallus, ratkaisu johonkin kauan harmittaneeseen ongelmaan ja siinä se: illan tullen sammuttelee valoja miettien, että kova on jätkä.

Ylpeys on ja pysyy kuolemansyntien listalla. Ylpeys – ylimielisyys. Kreikkalaisten hybris, roomalaisten superbia (aivan oikein: Škodalla on tästä malli nimeltä ”röyhkimys”.) Kaiken pahan alku ja juuri: se, että ihminen luulee olevansa enemmän kuin on, tietävänsä enemmän kuin jumalat. Vaan joskus jumaltenkin silmä välttää. Kenties vasemmistopuolueiden kannatus ottaisi pontta alleen jos lupaavatkin vappusatasten sijaan sen, että kerran kuussa saa ilman muiden näräilyä listata omia saavutuksiaan – ja kaikkien on taputettava!

Voin näyttää tässä malliksi: olen puolityötön vuoroviikkoisä. Sushiriisi ja pizzapohja hallussa.
Osaan purkaa ranskalaisvalmisteisen auton ja koota siitä puolet. Räiskintäpeleissä vaadittava reaktiokyky ei ole kahdessakymmenessä vuodessa karissut kuin puoleen. Kitara pysyy käsissä (ei noin lepsusti! sano:  meikäläisen skebailuun märkänee korttelin joka rako). Suussani suomen kieli. Olen lukenut Dostojevskin Idiootin. Sinuhen jätin kesken. Olen elossa, ja nyt on kevät.