We got both kinds: we got country and western!

Keskiarvo on diskreetin tilastollisen jakauman eräs tunnusluku, joka lasketaan summaamalla yhteen jakaumasta tehdyt havainnot ja jakamalla lopuksi summa jakauman koolla. Simppelimmäksi asian voi tehdä ainoastaan se, että käsitettä penätään lastenneuvolan odotustilassa huonosti nukutun yön jälkeen, ja että se (käsite) kohdistetaan sellaiseen teemaan kuin alkoholin kulutus. Montako annosta alkoholia nautin viikossa, 0–5, 5–10, vai 10–enemmän? En osaa sanoa kun unohtuu aina tuo kirjanpito. Olen kerran suivaantunut hoitajalle kyselylomakkeessa käytetystä muotoilusta, jossa puhuttiin alkoholiannosten ”ottamisesta”. Pidin sitä liian formaalina. Olisin halunnut, että minulta olisi arviolta kymmenen vuotta nuorempi terveydenhuoltoalan ammattilainen osannut udella esimerkiksi, että: paljonko vedän häppää kun dokaan, montaks bissee uppoo, tai tuleeko tuoppeja tirpastuu kerralla useempiki – onhan kyse virallisesta dokumentista.

Tässä blogissa aihetta sivuten on tuohduttu aiemminkin: Pasia pohditutti alkoholinkäyttö lasten läsnäollessa. Eittämättä vaikeaan aihepiiriin ei silloinkaan saatu lopputulemaa.

Alkoholin kulutus on niin suomalaisen, kuin monen muunkin yhteiskunnan perusongelma. Sen seurannalla on ilman muuta puhtaat jauhot pussissa, tahtoo sanoa, kauniit intentiot. Sen tutkiminen vain tällaisilla kyselylomakkeilla paljastaa mielestäni sen perustavan ristiriidan, joka myös määrittää koko ongelmaa: kaikki kulutus on samaa ja samanlaista. Lonkerokeissi on annoksina yhtä monta kuin kuusi kirotun kallista burgundiviiniä. Tai jotain sinnepäin. Rohkenen väittää, että eri alkoholituotteilla on erilaiset käyttötavat, -menetelmät, ja -tottumukset, ja siitä rohkenen vetää sen johtopäätöksen, että myös seuraamukset ovat erilaiset. Rähinäviina on sana.

Humalatilaan, latinaksi crapulaan tieteellisesti keskittyneitä oppiaineita on maamme korkeakouluissa heikonlaisesti (matalan ruohojuuritason omaehtoista aktiivitoimintaa olen kuullut harjoitettavan). Juomatapatutkimus keskittyy esimerkiksi enemmänkin asenteisiin, käyttötilanteisiin, tai seurauksiin. Tieteellinen, kvalitatiivinen lähestymistapa voisi lähteä kysymyksestä: onko kaikki humala yhtä ja samaa päihtymystilaa, alkoholimyrkytystä, vai onko humalatila monikko? Televisiosarjassa Ensisilmäyksellä (How I met your mother) ystävykset Barney ja Marshall joutuvat riitoihin, ja Lily ja Robin päätyvät ohjailemaan heitä kohti yhteisymmärrystä erilaisten alkoholijuomien avulla: mojitoja tunnelman kohotukseen, margaritoja saattaakseen ystävykset kiihtymyksen valtaan, pudottavat sitten nämä viskin introspektioon ennen riidan päättymistä veljellisen rakkauden oluttuoppiin.

Viini ja päihtymyksen rooli antiikin Kreikan kulttuurissa on aihe, josta mielelläni pidän luentoa hyvässä seurassa. Korottivathan he viininjumala Dionysoksen olympolaisten jumalten joukkoon ja perustivat sen kunniaksi teatteritaiteen. Humaltumisesta he käyttivät sanaa enthousiasmos – kirjaimellisesti: ”jumalan sisääntulo”. Ihminen ei tuolloin enää ollut itsensä vaan jumalaisen innostuksen vallassa. Toisaalta kovaa päihtymystilaa hekään eivät ihailleet; viisaista viisain oli Sokrates – hän kun pystyi juomaan vedellä jatkettua viiniä (vain barbaarit juovat tiukkana) yön läpeensä ja jatkamaan seuraavan päivän väittelyä pylväiden varjossa.

Kuten niin monessa muussakin asiassa, totuuden verhoaminen liian yleistävin käsittein on dogmaattista ja ennemmin vääristää kuin parantaa käsitystämme maailmasta. Ei ole kaikki alkoholin käyttö harrastuneisuudesta, pruuvailusta, juhlien sosiaalisista konventioista päivittäiseen tissutteluun ja ongelmakäyttöön yhtä ja samaa. Kaikkea omasta mielipiteestä eroavaa ei tule sulloa saman julmanvärisen lipun taakse. Ääripäät ovat ääripäitä siksi, että suurin osa populaa mahtuu siihen väliin.

Kreikkalaista viinikulttuuria imitoiva välivesi on tervetullut lisä kaikenlaisiin tilanteisiin, kesähelteestä venyneeseen jouluaattoon. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.