Vuokratalojen lapset

Elin osan lapsuudestani kerrostaloalueella, jossa arki koostui yllättävistä kohtaamisista erilaisten ihmisten kesken. Lähtökohta oli, että kotioven avattuaan ei tiennyt, millaisiin tilanteisiin lopulta päätyi. Kokonaisuudessaan elämä tuolla hieman muusta kaupungista erillisellä vyöhykkeellä oli erilaisten todellisuuksien värittämää, äänekästä ja tapahtumarikasta. Jotkut hahmot ovat jääneet erityisesti mieleen noilta ajoilta. 

Kuten se meitä pihan lapsia tyhjillä viinapulloilla parvekkeelta sukkahousuissaan heittelevä paksunilkkainen mummo, tai talon toisessa päädyssä haitaria ilman paitaa soittava mies, joka useimmiten nauroi ilman näkyvää syytä. Muistan harvasanaisen ja yrmeän talonmiehen, jota heitin kerran vahingossa superpallolla suuhun ja jota sen jälkeen pakenin kellarikäytäville. Mies tiedettiin väkivaltaisuuteen taipuvaisesta luonteestaan ja käytävillä juostessani olin melko varma kuolemastani, suorastaan jo tunsin hänen kätensä tarttuvan minuun takaani. Seinänaapureinamme puolestaan asui päivittäin vahvassa humalassa oleva vanhempi pariskunta, jolta sai hyvinä päivinä pyytämättä karkkirahaa. Huonoina päivinä, joita saattoi mahtua saman viikon sisään monta, miehen vaatteet löytyivät kasana rappukäytävästä eikä huuto tauonnut. 

Nämä toimivat arkea jäsentävinä hahmoina lapsen maailmassa, eikä niiden historioihin osannut liittää sen kummempaa draamaa. Ne kuuluivat silloin luonnollisena osana elämään. Uusi päivä alkoi, naapurin setä ja täti heiluivat tuhannen kännissä, talonmies puristeli nyrkkejään talon kulmalla ja ulkona oli paljon kavereita. Kaikki oli siis juuri niin kuin pitikin. Olen jälkeenpäin miettinyt näiden hahmojen todellisia taustoja ja sitä, kuinka tietämätön olen ollut myös kavereideni perhe-elämästä. Koska vietimme enimmäkseen aikaa ulkona, heidän kotinsa jäivät melko tuntemattomaksi alueeksi. Todennäköisesti elämä on ollut enimmäkseen sellaista, kuin se nyt on: joskus alamäkeä, välillä ylämäkeä ja toisinaan tasaista.

Jotain tummansävyistä ja painostavaa leijui kuitenkin ympärillä. Tästä kertoivat havainnot melko usein piha-alueella vierailevasta poliisiautosta, johon eräs perheenisä talutettiin, tai etäisesti muistiin jäänyt kuva lapsesta, joka pyysi iltaisin kotiin pääsyä ikkunan alla itkien. Nämä olivat voimakkaita näkyjä siinä hetkessä, mutta ne myös katosivat nopeasti mielestä, kuin kesken leikkien tullut naarmu polvessa.

Omat lapseni varttuvat omakotialueella. Kokemusmaailma, jossa he elävät, on paljon ennalta-arvattavampi ja monessa mielessä suorastaan tylsempi kuin minulla heidän iässään. Se on sekä sääli että onni. Toisaalta olisi hyvä, että he kohtaisivat arjessaan ihmiselämää laidasta laitaan, toisaalta olen laiskan tyytyväinen tähän tasaisuuteen. Jossain vaiheessa lapsuuttani muutimme pois kerrostaloilta omakotitaloon maaseudulle. Kesti kauan, ennen kuin sen kaikkialla ympärillä olevan hiljaisuuden kanssa oppi elämään.  

Lapsi joutuu kasvaessaan ja liikkumatilaa hakiessaan väistämättä hämmentäviin kohtaamisiin, asuinpaikasta riippumatta. Kohtuullinen määrä ympäristön outoutta ja erilaisuutta on hyväksi lapselle jo varhain, kunhan tilanteeseen ei liity uhkaa ja lapsi on turvassa. Tiedän tänään, että kaikille lapsuuden kavereilleni tulevaisuus ei ollut lähellekään onnellinen. Itse selvisin kohtaamistani tilanteista ehjin nahoin. Se raivosta punakka talonmieskään ei lopulta ollut lähtenyt seuraamaan minua käytäville, vaan silminnäkijähavaintojen mukaan jäänyt karjumaan niille sijoilleen.

Vesa Liminka