Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

“Voiko ihminen muuten syntyä uudelleen?”

30.05.2016

Älä usko yhden kirjan miestä, ja epäile sitä, joka väittää tietävänsä totuuden.

Kuopus menee syksyllä eskariin ja viime viikolla kerroin pojalle, että nyt olisi kuule viimeiset kerhopäiväsi käsillä.

“Niin”, vastasi poika, “paitsi jos mä synnyn uudelleen”. Sekunnin mietittyään hän jatkoi: “Voiko niin muuten käydä?”

Tunnistin oitis, että nyt on iso kysymys, elämänkatsomuksellinen kilometripylväs ja risteyskohta, ja mietin kaksi sekuntia, mitä ihmettä minä tähän nyt sanon ja vastasin sitten, että “jotkut ajattelee, että voi, mutta useimmat varmaankin, että ei voi”. Taisin vielä sanoa alkuun, että enpä muuten tiedä.

Kohta poika jo kysyi, “missä mun pyöräkypärä on”, mutta minä jäin miettimään kohtaamista, tietoa ja asioiden siirtymistä sukupolvelta toiselle.

Mustikkametsässä ollaan perimmäisten vastausten äärellä.

Jos [!] minua askarruttaisi jokin kysymys, toivoisin, että minut ja kysymykseni otettaisiin vakavasti ja siitä oltaisiin valmiita keskustelemaan siitäkin huolimatta, ettei kysymykseen löytyisi vastausta. Toivoisin ei-ennalta-tietävää, uteliasta suhtautumista esittämääni kysymykseen, en ennalta-tietävää, ylhäältä annettua vastausta. En toivoisi tyrmäystä “onpa typerä kysymys, mitä sä tollaisia kysyt”, en hymähdystä “joopa joo, noita asioita minäkin mietin sinun iässäsi” enkä vaivautunutta hiljaisuutta.

Mitä tulee pojan kysymykseen, niin kumpikaan meistä ei toki tiedä, voiko ihminen syntyä uudelleen, vaikka toiselle meistä on opetettu seuroissa vaippaikäisestä alkaen, ettei tietenkään voi, koska Raamattu, Jeesus ja muut syyt. Joku toinen olisi hetkeäkään empimättä sanonut pojalle, että “totta kai voi, minäkin olin entisessä elämässäni nelisormimangusti”.

Ainoa asia, jonka uskon tietäväni poikaa paremmin, on tieto siitä, että tästä asiasta on erilaisia käsityksiä, ja (minun kokemusteni mukaan) enemmistö ajattelee, ettei ihminen synny uudelleen.

Huomasin myös ajattelevani isääni: myös hän olisi saattanut vastata pojalle samantapaiseen, aidosti kiinnostuneeseen sävyyn. Sen sijaan jo kauan sitten edesmennyt äitini edusti (ainakin 1980-luvulla) suoraviivaisempaa linjaa.

Koska olen taustaltani lestadiolais-kristitty, esitin pojan kysymyksen parille pappisystävälle ja kysyin, mitä minun olisi pitänyt vastata. Nämä elämää ymmärtävät ihmiset eivät tietenkään haksahtaneet kompaan esittämällä asiat-on-näin -tyyppistä vastausta.

Joiltakin lestadiolaisystäviltä varmuutta löytyi enemmän, eikä siinä mitään. Jokainen meistä koettaa omilla työkaluillaan lähestyä käsittämättömyyttä, jota huolettomasti kutsutaan elämäksi.

Tulkaa minun tyköni
te miksi -kysymysten uuvuttamat,
minä annan teille vastauksen:

rusakko syö
kasvimaalla
voikukkaa
nyt


Topi Linjama

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »