Vitsistä tulee isävitsi kun se vanhentuu
Virkaveljeni isyydessä ynnä rikostoveri kirjallisilla saroilla Topi Linjama edusti taannoin Lapsellisia Miehiä foorumeista kunniakkaimmalla – Yle Radio 1:n Aristoteleen kantapäässä. Blogitoimituskuntamme jäsenet ovat kielimiehiä parhaimmasta päästä ja äidinkielenopettajia vähintään, ja tästä edustustehtävästä olimme syvästi kateellisia. Alivaltiosihteeri Pasi Heikuran luotsaamassa radio-ohjelmassa on jo useiden vuosien ajan pureuduttu erilaisiin kieli-ilmiöihin humoristisella otteella.
Pasi ja Topi yrittivät ottaa selvää ilmiöstä nimeltä isähuumori, englanniksi dad jokes. Ennestään lienisi puhuttu puujalkavitseistä mutta tästä ilmeisen ableistisesta ilmaisusta on luovuttu tämän paremmin patriarkaatin seksististä ylivaltaa korostavan puolesta.
Olen opintojeni poluilla tutustunut erilaisiin huumorin lajeihin, erityisesti satiiriin. Huumori on siinä syvästi kytkeytynyt valtaan ja hallitsijoihin. Isähuumori on tältä pohjalta mielenkiintoinen ilmiö, sillä siinä on selvä isä-lapsi – valta-asetelma, jonka vakaata perustaa niin ne huonot vitsit, kuin niiden huonouden osoittelu yrittävät murentaa. Vai päinvastoin?
Satiirin erään sukuhaaran juuret ovat keskiaikaisessa karnevaaliperinteessä, jossa maailma käännetään päälaelleen. Anarkistista? Ei, vaan sillä, että kuninkaat, ja papit, ja rikkaat esittävät pari päivää yhteiskunnan vähäosaisia (näiden vastavuoroisesti ottaen ylempiensä roolit) on todellisuudessa ollut yhteiskunnallisia hierarkioita ylläpitävä funktio. Hieman intuitionvastaisesti vallanpitäjät elävät koomikoiden ja ilveilijöiden sutkautuksista. Jos lukija on ihmetellyt sitä, miksei esimerkiksi Ameriikan Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpia saada potkituksi palliltaan lukuisista imitaatioista ja möläytyksilleen naureskelevista Late Night -monologeista huolimatta, niin juuri tästä syystä; naureskelu jykevöittää valtaa. Vaikka narri myhäileekin ylemmilleen, hän juuri ivallaan tunnustaa nämä ylemmikseen.
Olen huomannut, että vitsin kuin vitsin leimaaminen isävitsiksi on etenkin näin isän näkökulmasta kovin aggressiivista. On kuin hauskaksi heittäytyvä vanhempi oli hävettävä tabu – ehdottomasti näin onkin, kirjoitukseni ei sisällä uutta tietoa tältä saralta. Siinä missä Aristoteleen kantapäässä isähuumoria mietittiin mielestäni hieman pehmeämmältä kannalta, ajattelin itse kärkkäästi huolestua joistain ilmiön piirteistä. Mitä vikaa on isässä vitsinkertojana? Entä mitä vitsien leimaamisella isävitseiksi tavoitellaan? Kertokaa itse parempia, arvon synkistelevä nuoriso…
Satiirin teoriaan viitaten pahan alku ja juuri on siinä, että valtahierarkiassa ylempi (isi) laskeutuu alaisensa (lapsen) tasolle. Tässä sotii huumorin olemusta vastaan, se kun tavallisesti suuntautuu alhaalta ylöspäin. Toisaalta mielenkiintoinen piirre on se, että vitsi on tarkoituksella huono. Mihin tämä viittaa? Oikeasti hyviä vitsejä, joissa itse miellän pitäytyä, ei voi mollata?
Huumori on siitä perustavanlaatuinen ilmiö, että sen totuusarvo on naurussa. Vitsi on hyvä jos se naurattaa. Vanhojen televisio-ohjelmien kieltely ja siivoaminen pois lasten näkyvistä tulee joskus olemaan oma naurunaiheensa; vaikkapa niille saamelaisille naureskelu ei ole Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Aake Kallialan vika vaan sanotaan vaikka jokaisen 80-luvulla eläneen. Joskus vielä anteeksipyyntöjä penätään jokaiselta millekään epäilyttävälle nauraneelta, ja silloin kirveet vasta heiluvatkin!
Isähuumori on eräänlaista vastavakoilua. Vitsin kuulija korostaa vitsin huonoutta, kertoja taas on tarkoituksella epähauska. Omasta mielestäni on terapeuttista löytää iloa arjen pienistä aiheista, ja myönnetään, hyväksikäyttää sitä oletusta, että lapseni olettavat minun lausuvan vain painavia sanoja, jotka oletusarvoisesti ovat totta. Vakuutan hyväntahtoisuuttani! Onko se sitten lasten vakavuus se, mikä pakottaa keventämään tilannetta?
Lasten ja vanhempien suhde elää murroksessa, mihin radio-ohjelmassa viitataankin. Isien ei oleteta enää pysyvän kaukaisina auktoriteetteina vaan olevan ennemminkin lastensa kavereita. Isähuumori ilmiönä kielii tästä muutoksesta. Isät haluavat olla muutakin kuin vakavia kivikasvoja. Valta-asetelmia halutaan horjuttaa mutta näitä muinaisia voimia ei pikkuloitsuilla tainnuteta. Kenties tietoisesti, kenties tiedostamatta huumorin leimaaminen isähuumoriksi vastustaa valta-asetelmien muutosta. On kuin kansa haluaisi kuninkaiden pysyvän kuninkaina. Elämme joka tapauksessa mielenkiintoisia aikoja, eikä minulla siitä sen syvällisempää sanottavaa ole.
