Viisi asiaa, jotka houkuttelevat isävapaille

Joululomalla oli sukua kylässä. Kuulumisia, juoruja ja viruksia vaihdeltiin. Sopiviin kohtiin lausuttiin perinnevitsejä. Nauru ja jouluherkut maistuivat. Pätkiskakkua (taivaallista, siskoni tekemää, kysy resepti yv:nä) lusikoidessani jututin isää, joka aikoi jäädä vuodenvaihteessa kotiin hoitamaan lastansa. Onnittelin päätöksestä ja syvennyimme hetkeksi vanhemmuuden ihmeelliseen maailmaan. Tuli puhetta tuoreesta isäkirjastakin.

Isien osallistuminen perhevapaille on valitettavan vähäistä. Yhteiskunnassamme ollaan siitä syvästi huolissaan ja siksi on perustettu komiteoita, joiden tarkoitus on häätää äidit töihin ja isät toimistoista koteihin. Sosiaali- ja terveysministeriön Isäaikaa -kampanja kannustaa isiä käyttämään perhevapaaoikeuksiaan. Isäaikaa.fi -sivuilla kerrotaan, että kaikista vanhempainpäivärahapäivistä isät käyttävät vain kymmenen prosenttia. Viidennes isistä ei käytä lainkaan perhevapaita. Kaiken kukkuraksi alle kouluikäisten lasten isät tekevät pisintä työviikkoa.

Eduskunnassakin on kannettu jo pitkään huolta huonosti kotona viihtyvistä isistä. Maan hallitukset ovat takoneet perhevapaauudistuksia vuosikausia melko laihoin tuloksin. Nykyinen hallitus on päättänyt olla tosissaan ja vuoden päästä pitäisi tapahtua jotain järeämpää. ”Isät kotiin ja äidit töihin – hallitus on kasvattamassa isien osuutta perhevapaista”, uutisoi Yle menneellä viikolla. Nähtäväksi jää…

Miksi ihmeessä sitä pidetään tärkeänä, että juuri isä hoitaa jälkikasvuaan kotona? Perhevapaauudistajilla taitaa tavoitteena olla työelämän ja vanhemmuuden tasa-arvon lisääminen. Minä kirjoitan aiheesta, koska kokemukseni koti-isyydestä olivat antoisat. Aloitin tässä blogissa kirjoittamisen ollessani hoitovapaalla, joten nyt onkin hyvä aika palata ajassa taaksepäin. Muistelin menneitä, kokosin hoitovapaa-ajan plussat ja tein listan.

1. Suhde lapsiin syveni. Ensimmäisten kuukausien jälkeen saavutin ykkösvanhemman aseman. Isää huudettiin pyyhkimään ja yöllä apuun painajaisia häätämään. Puolen vuoden kuluttua, pitkillä lounailla, keskustelimme lasten kanssa sujuvasti tunteista, toiveista, haaveista ja harmeista. Välillä naurusta ei meinannut tulla loppua kun hauskuutimme toisiamme hulvattomilla tarinoilla. Isän ja lasten välillä vallitsi luottamuksellinen ilmapiiri. Se oli jotenkin diipillä tavalla ilmavan kevyt. Leijuimme päiväkausia pumpulipilvinä kirkkaansinisellä taivaalla tai sukelsimme raikkaissa järvissä värikkäitä kaloja ihastellen. Hoitovapaalla rakennettu suhde yltää ikuisuuksiin.
2. Sain respectiä äitipiireissä. (Tästä lisää yv:nä)
3. Minulle vyöryi ylintä päätösvaltaa kotiarjen ratkaisuissa. Sain päättää, mitä perheessämme syötiin ja kuka pesee vessat. Neuvoin, mikä haalari ja pipo puetaan milläkin kelillä päälle. Joinakin iltoina riisuin koti-isän haarniskan yltäni, lähdin taakseni vilkuilematta ja hyvällä omalla tunnolla harrastusten pariin. Läimäyttelin kotiovea kiinni ja painelin saunailtoihin ilman stressiä tulevasta aamusta.
4. Unohdin työasiat ja elin kalenterittoman vuoden. Herätyskello ei soinut vuoden aikana montakaan kertaa sillä herättämisestä huolehtivat lapset käpertymällä unenlämpöisinä viereeni. Lasten leikkiessä rauhallisia aamupäiväleikkejään hörpin itsepaahdettua lähiluomukahvia termosmukista, loin pitkiä silmäyksiä Hesariin ja kirjauutuuksiin. Oli aikaa ajatella. Keksinkin itselleni paljon asioita, joita haluaisin vielä tehdä isona. Sain unohtaa aikuisten luomat typerät velvollisuudet, lomakkeet, opetussuunnitelmat ja kaiken maailman turhat palaverit. Sovitimme ystäväni kanssa hoitovapaat samalle vuodelle, teimme isät-lapset matkoja Tukholman ja Tallinnan kylpylöihin, lenkkeilimme juoksurattaita työntäen ja keskustelimme isäblogiteksteistä.
5. Opin ymmärtämään, kuinka raskasta, tylsää, piinaavaa ja vaativaa hoitovapaalla saattaa olla. Huomasin, että hoitovapaalla olevista vanhemmista isiä noin kaksi prosenttia.

Kirjoittaessani tätä tekstiä työpäivän jälkeen kukaan ei enää roiku jalassani. Lapset eivät ole keskeyttäneet minua ainakaan puoleen tuntiin. Toinen leikkii naapurissa ja toisella on kaveri kylässä. Aika menee kuin siivillä ja kohta esikoinen on jo koulussa. Näinkö tämä menee? Mikä nopeus! Mikä vauhti!

Koti-isäksi jääminen Suomessa vuonna 2018 ei ole enää mikään ihmetyksen aihe. Joka tapauksessa, kun joulukahvit sukulaisten kanssa oli juotu, toivotin tulevalle koti-isälle vielä kerran menestystä tehtävään ja nostin hattua. Hatunnosto menee esimerkille, jota sukulaisisä näyttää. Hänen kotimaassaan Italiassa isä ei jää kotiin. Ei ainakaan Sisiliassa!

Antti Kanto