Vieraskynä: Varkaudentieltä, sateesta
Kuva Noah Silliman/Unsplash
Semmoisen katvealueen halki ajellessa, jossa ei sen sivistyneempää radiokanavaa kuulunut kuin tämä yleisradion nuoriso-osasto, keskustellutti kuuluttaja kuulijoita syntyvyyden laskusta. Lapsia syntyy suomenmaalle yhä entistä vähemmän ja jo kuulemma kolmatta vuotta putkeen. Syypäitä pitäisi löytyä ja syyllä tahi ilman päitä putoilla. Taajuusmodulaatiolla välitettäväksi yli valtakunnan ilmoitti useampi aiheesta kiinnostunut, että jotta vika oli milloin paikannettavissa sosiaalietuuksien kokoluokkiin, milloin naisten yliemansipoituneisuuteen, milloin sukupolvea tuonnempana hornan pätsiksi maapallon muuttavaan ilmastonmuutokseen. Kaikkea mitä ei preservatiivipakkauksen yhtä epävarmuusprosenttia käsittevä reklamaatioartikla sisällä.
Lapsen tuomaa muutosta ei unohda
Minä en ole enää mikään minä.
Se mikä minulla korvaan särähti, oli se, että radioääni tahtoen tai tahtomattaan tuli liittäneeksi lasten tekemiseen tai perheen perustamiseen sitä implisiittisesti kysyvän biologisen sukupuolen, so. naiset. Ne olivat heitä, jotka eivät uskalla synnyttää sosioekonomisesti järkkyvään maailmaan. Perheen perustaminen, kuten neutraali ja samalla myhäilevä ilmaus kuuluu, vilahti puheessa siinä kuntosalijäsenyyden ja kaasona hääräämisen rinnalla. Mies oli sit ulos tai ines.
Ensimmäisen lapsen syntymän aikaansaamaa psykologista transformaatiota ei unohda, vaikka sen kokeekin univajeen häkellyksessä, ja oudossa ympäristössä sairaalan lastenteholla; Minä en ole enää mikään minä. Onnellisella, jolla omat vanhemmat ovat vielä isäksi tulon aikaan elossa, on ilo käännellä isä-poika -suhteen peiliä molempiin suuntiin. Tajuan olevani kuin tuo ukko, jonka outo läsnäolon vivahde lienee vallinnut elämässäni aina. Tajuan olevani juuri kuin tuo pieni poika, yhtä pieni jos en muuta kuin sisältä.
Ei perhettä perusta kukaan minä
Aapo Lehtinen. Kuva: Pia Paananen
Omassa keittiöpsykologisessa arviossani, jos minulla olisi ollut käden ulottuvilla laite jolla studioon yhteyden saa, olisin penännyt sitä, ettei perhettä perusta, lasta saa tai tee, isäksi tai äidiksi tule kukaan Minä. Ken siitä portista käy, saa heittää paitsi toivon, niin toivon mukaan myös yksilöön keskittyvillä käsitteillä ajattelun. Sovintoon pyrkivä ratkaisuni olisi YleX:n kuulijoille ollut siinä, että syntyvyys jatkaa laskuaan yhtä kauan kuin vallitsee puhe jossa lapsia saadaan kuin lahjoja ikään. Se puhe johtaa mielestäni vääristymään, jossa vanhemmuus ei hahmotu siihen kuuluvien velvollisuuksien kautta, vaan yksilön olemusta vääjäämättä runtevien ristiriitojen kautta. Miten minä voin saada lapsen, jos lapsen saanti johtaa siihen, kuten nyt toistan, minua ei sitten enää ole. Missä on se kaunis unelma jonka piti viimeistellä ja kruunuksi korottaa elämäni projekti.
Viron menneisyyttä luotaavassa TV-sarjassa Tuulen pieksämässä maassa maanviljelijä käy poikansa kanssa hyvin samanlaiseen vastakkainasetteluun perustuvaa keskustelua: kaupungissa tehtaanpilli kun soi, alkaa oma aika (poika) — vaan mitä on oma aika, jos ei ole omaa maata (isä). Vaikeaa on, arvaan, saada maanviljelijöiden määrä kasvuun, mikäli käytössä ei ole kuin kaupungin kundien slangi.
Aapo Lehtinen
Kirjoittaja laskeutui maailmaan Joensuun Niinivaaralta, eikä aio
elämässään paljoa pidemmäksi päästä
