Vieraskynä: Tutimaan lapsi
Lapsi kontata rymistää matolla kuin elefantti sotatantereella, ohi sinne tänne kaatuneiden Duplo-ihmisten. Ääni lähtee syvältä kurkusta, ohittaa äänihuulet juuri muotoa saamatta ja virtaa tuulena suusta. Hiljaista suhinaa, mutta se täyttää huoneen, ymmärrykseni.
”Hhhhiiii!”
Isi?
Kahdeksan kuukauden ikäisen vauvan isänä on jo vaikea palata aikaan ennen isyyttä. Lapsen kasvaminen – ne lukemattomat pienet hetket ja päivittäiset muutokset, joihin se kiteytyy – on luonut lähimenneisyyteen niin tiheän ja merkityksellisen kudoksen, että sitä edeltävät kolmekymmentäkolme vuotta näkeekin yhtäkkiä isyyden linssin läpi.
Siinä elämässä ehdin useammankin kerran ajatella, että en halua lapsia – en lisää ihmisiä tällaiseen maailmaan tai vastuuta tällaiselle ihmiselle, joka ei osaa edes huolehtia itsestään. Siinä elämässä oli aikaa sääliä itseään ja potea maailmantuskaa. Miten naurettava ajatus, ihanaa, humalluttavaa turhuutta!
Lapsen syntymän saan silti palautettua mieleeni niin kuin se olisi tapahtunut eilen. Naistenklinikan patterit eivät toimineet, huoneessa oli kylmää ja vetoista. Pääsimme sisään yhden aikaan yöllä ja nukuin pari tuntia linoleumilla jokin surkea riepu peittonani. Puolisoni supistukset jatkuivat aina vaan, kipu jota en pysty kuvittelemaan. Käytävä vauvan tulla aukeni tuskallisen hitaasti. Tuntui etten osannut olla avuksi, vähäkin uni tuntui väärältä mutta en vain pysynyt hereillä.
Ensi-isän synnytysoppi, lyhyt oppimäärä: ole läsnä, tee niin kuin käsketään. Hieronta ei ole väärin. Mielipiteitäsi kaivataan huomattavasti vähemmän kuin läheisyyttäsi.
Seuraavana iltapäivänä neljän maissa sain vastasyntyneen, pestyn pienen vauvan paitani alle. Se oli pieni, lämmin ja melkein liikkumaton. Se oli jo oppinut syömään ja viihtyi nyt uniensa maisemassa, myyttisessä paikassa jota tulisimme kutsumaan Tutimaaksi. Siellä vauva voi ehkä pitkäänkin palata kohdun lämpöön, turvaan ja hahmottomuuteen. Oli outoa ajatella, että oma sydämeni toimitti nyt tilapäisesti sitä tehtävää, mitä äidin sydän oli hoitanut yhdeksän kuukauden ajan.
Vaikka tästä kummasta nyytistä paidan alla tuntuu olevan vain vähän aikaa, minun on vaikea ajatella että vauva on sama kuin tämän päivän konttaava, seisomaan nouseva, äänekäs, huumorintajuinen ja kuppikaupalla puuroa kuluttava olento. Ja tuskin onkaan. Ensimmäisen vuoden nopeissa muutoksissa olen näkevinäni opetuksen: lapsesi on aina sama vain sinun mielessäsi.
Sinä tuot hänelle valmis-identiteetin, kuin einespuuron kaapista: äidin silmät, isän nenä, nuorena kuolleen enon äkkipikainen luonne, Korhosten suvun hillitöntä charmia. Sinun on päästettävä tästä kaikesta irti, katsottava häntä silmiin tänään. Ja uudelleen huomenna. Kysy häneltä: kuka sinä olet? Miten voisin auttaa sinua olemaan sinä? Tämä muutoksen maailma, jossa minuutta ei ole: sinä, lapseni, olet minulle totta.
”Hhhhiiii!”
Huuto katkaisee uneliaan nojatuolifilosofoinnin. Isänä löydän itseni entistä useammin ajatuksistani, tajunnan rajamailta. Yölliset tutinetsinnät ja jumppatuokiot jättävät jäljen päiviinkin. Siis: puuron syöntiin, vaipan vaihtoon, pyjama päälle ja Tutimaahan. Lapsi ei ehkä ole sama enää huomenna, mutta tietyt kuviot pysyvät.
Vesa Rantama
Kirjoittaja on kirjoittaja ja runouslehti Tuli&Savun päätoimittaja.
