Vieraskynä: Tulevalle isälle mahdollisesta tiedosta

Olen odottanut nyt 229 päivää.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa.

Esikoistaan odottaville vanhemmille odotusaika on valmistautumista tuntemattomaan. Odotusta tukevat viralliset ja epäviralliset instituutiot (neuvola ja kaverit) kertovat odottajille paradoksaalisen viestin: Toisaalta vanhemmuuteen on valmistauduttava, ja yhdeksän kuukauden odotusaika palvelee lapsen biologisen kehityksen ohella juuri tätä tarkoitusta. Ehdimme sopeutua ajatukseen, omaksua tietoja, sulatella tunteita ja mukauttaa elämäntapaa. Toisaalta rivien välissä korostetaan, että vanhemmuuteen ei voi valmistautua, sillä vanhemmuutta edeltävän ja vanhemmuuden aikaisen elämän välillä on radikaali katkos. Kun lapsi syntyy, kaikki muuttuu. Ensimmäisestä rääkäisystään lähtien lapsi asettaa vanhemmat sellaisten kysymysten ääreen, joita ei voi kenties edes esittää, ennen kuin lapsi on siinä oikeasti sylissä.

Tulevaisuuden perimmäinen ennakoimattomuus korostuu odottavan isän roolissa. Voin lukea kirjoja, keskustella kokeneempien vanhempien kanssa, käydä mukana neuvolassa ja tunnustella vauvan potkuja, mutta en voi tietää. Voin suunnitella puolisoni kanssa perhevapaiden jakamista, maitologistiikkaa, pyöräperäkärryn hankintaa tai lastenhoidon järjestämistä ulkomaantyöjakson ajaksi, mutta en voi tietää. Sillä vasta arki opettaa, ja lisäksi jokainen lapsi on erilainen.

Tämä kaikki on varmasti aivan totta, mutta tekee samalla tulevasta isästä hyvin avuttoman ja hermostuneen olennon. On oltava hyvin varovainen omien odotustensa suhteen. Entä jos en jostain syystä voisikaan olla se postmoderni hoivaisä, jollaiseksi kuvittelin valmistautuvani ja kasvavani? Tai miten isyyteen ylipäätään voi valmistautua, jos vasta isyyden käytäntö paljastaa, mitä isyys todella on? Onko tulevan isän oltava samanlainen viilipytty kuin Sokrates, joka sanoi tietävänsä varmuudella ainoastaan sen, ettei tiedä varmuudella mitään? Ja mikä pahinta: entä jos tiedon piiri ei aukea isälle vielä lapsen syntymän jälkeenkään?

Äidin suhde lapseen vaikuttaa ainakin raskauden jälkimmäisellä puoliskolla hyvin välittömältä, hellittämättömältä. Lapsi ”tiedottaa” itsestään möyrimällä ja melskaamalla sekä tietenkin myös muokkaamalla jatkuvasti odottavan äidin kehoa. Isälle lapsi tiedottaa itsestään lähinnä äidin välityksellä: ”Kokeile, kun se potkii! – – Tunnetko jalan tässä kohtaa?” Äiti toimii välittäjänä, joka tulkitsee ja tulkkaa jatkuvasti mukana kantamaansa ruumiillistunutta tietoa isälle. Isä kuuntelee, tunnustelee ja yrittää ymmärtää. Ja haluaisi tuntea, kokea.

Ajatus tiedosta, joka voi syntyä vasta käytäntöjen ja kokemusten myötä, sekä kiehtoo että kauhistuttaa minua. Muilta isiltä ja äideiltä kuulemistani puheista on usein tullut mieleen Platonin epäilykset kirjoitettua tietoa kohtaan. Platonin käsitys nimittäin oli, ettei kukaan tosissaan oleva voisi luulla käsittelevänsä vakavia asioita tekstin muodossa. Samanlainen olo minulle on tullut, kun olen selaillut läpi vauvakirjoja lähikirjaston hyllyllä 38.1 Perhe- ja kotikasvatus. En tiedä, olivatko Platonin mielessä pienen ihmisen ensimmäiset elinvuodet, mutta ystävien lapsia katsellessa tuntuu helpolta uskoa, että ”tieto oliosta itsessään” ei synny lakitaulun muodossa, vaan vasta ”erilaisten tietomuotojen keskinäisessä hankauksessa”.* Toisaalta yliopisto on opettanut minusta kirjaviisauden ystävän. Huomaan hiiltyväni, kun vanhemmuutta käsittelevissä kirjoissa heitellään ilmoille kasvatusväitteitä ilman kunnollisia lähdeviitteitä.

Isä on odotuksessaan perustavasti tiedoton. Käsitykseni mukaan isät meitä ennen tapasivat ratkaista ongelman joko jättäytymällä suosiolla sivuun ja hyväksymällä neuvolakirjallisuuden heille myöntämän roolin ”äidin tukihenkilöinä”, tai toisaalta keskittämällä huvittavuuksiin asti aikaa ja rahaa erilaisiin sinänsä tärkeisiin lapsiperhe-elämän materiaalisiin ulottuvuuksiin kuten vaunujen hankintaan. Minäkin olen googlannut ja excelöinyt vaunujen ominaisuuksia, mutta se tuntuu tuottavan tietoa pikemminkin omasta kuluttajahabituksestani kuin lapsestamme, vaunujen tulevasta käyttäjästä. Eikä sitä paitsi ole selvää, tarvitsemmeko vaunuja ollenkaan, sillä olisihan kantoliina toki hoivaisän käyttöön sopivampi kuljetusväline.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on kolmenkympin kriisiä juoksemalla taltuttava kulttuurintutkija, joka uskoo (vaikkei vielä tiedä) isyyden olevan hänen tähänastisen elämänsä suurin tutkimushanke.