Vieraskynä: ”Sullapa ei oo isää, sun isäs on kuollut!” – miksi isättömyys hävettää?
”Sullapa ei oo isää, sun isäs on kuollut!”
Syksyisen pohjoispohjalaisen kyläkoulun puuportilta huudetut sanat pysäyttivät toisen vuosiluokan aloittaneen takatukkaisen pojan askelluksen. Bussin saapumiseen oli vielä monta minuuttia. Oli parempi olla hiljaa ja katsella kuraisella tiellä harvakseltaan ohi ajavia autoja. Huudetut sanat eivät herättäneet kaipuuta tai surua. Syöpä on vienyt isän hautaan jo vuosia aiemmin, eikä tuolloin vielä taaperoikäisen lapsen mieleen ole ehtinyt piirtyä pysyviä muistijälkiä isästä. Äiti ja sisko olivat olleet perhe. Surun tai kaipuun sijaan kehon läpäisi viiltävä häpeän tunne.
Voin tavoittaa jälkiä tuosta käsin kosketeltavasta häpeästä vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Mutta miksi ihmeessä häpeä?
Kymmenen vuotta sitten perheeseemme syntyi esikoinen, Eemeli. Kantaessani pienen nyytin ensi kertaa opiskelija-asuntomme eteiseen, en miettinyt rooliani isänä. Olin vanhempi, jonka tehtävä oli vastata lapsen hoivan ja läheisyyden tarpeisiin. Isyyden käsitteeseen useimmiten integroituvat mieheyden ja maskuliinisuuden piirteet olivat täysin epärelevantteja ominaisuuksia varhaisessa isyydessä. Sitä mukaa kuin lapsi kasvoi ja erilaiset lapsiperheiden aktiviteetit toivat meitä isiä yhteen, myös kysymys isyydestä nousi selvemmin esiin. Havahduin siihen, että tarkkailin erilaisia isyyden harjoittamisen tapoja ja peilasin omaa vanhemmuuttani näitä tapoja vasten. Osa isistä ulkoisti hoivan käytännöt suurelta osin äidille, osa otti aktiivisesti osaa näihin askareisiin.
Oma varhaislapsuuden kokemukseni vanhemmuudesta oli se, että yksinhuoltajaperheessä ei ollut erikseen miesten ja naisten töitä, ei erikseen äideille ja isille kuuluvia käyttäytymismalleja. Mutta koska psykologi Jari Sinkkosen mantra ”miehen mallista” oli puhkaissut tiensä myös pienen kunnan varhaiskasvatuksen pariin, seurasin miesten askareita milloin maanviljelijä-setäni traktorin sivuistuimelta, milloin isoisäni nikkaroiman hirsisen kesämökin kehikon päältä. Tätä tietoista miehen mallin siirtämistä en tietenkään tuolloin – enkä vielä aikuisiälläkään – itse tiedostanut. Vasta kolmenkymmenen ikävuoden tienoilla sain ohimennen kuulla, kuinka näitä (sinänsä erittäin mukavia) retkiä miehen mallin pariin oli suositeltu järjestämään isättömälle pojalle.
Mutta mistä kumpusi häpeän tunne koululaisen mieleen? Autenttista aikamatkaa kymmenien vuosien takaiseen lapsen kokemusmaailmaan on mahdotonta tehdä. Tätä tekstiä kirjoittaessani yritin kuitenkin naarata mielestäni esiin tuon häpeäkokemuksen juurta. Ainoa ”aidolta” tuntuva tunnekimppu, jonka pystyn kaivamaan mieleni, on kokemus erilaisuudesta ja vieraudesta. Luulen, että ymmärsin minulta puuttuvan jotain, jonka puuttumista en ollut aiemmin juuri ymmärtänyt ajatella. Isättömyyteen havahtuminen oli havahtumista siihen, että se mitä olin pitänyt normaalina ei ollutkaan kaikille normaalia. Normaalini oli vain puolet normaalista.
Siinä missä alakouluikäisen huudahdus isättömyydestä ikätoverilleen oli puhdasta lapsen ajattelemattomuutta, oli aikuisväestön huoli sukupuoli- ja vanhemmuusroolien uusintamisketjun katkeamisesta jälkikäteen ajatellen hämmentävää. Toki ajat ovat muuttuneet ja jo 1990-luvun mittaan ryhdyttiin puhumaan uudesta isyydestä, eli ”perinteisen” isyyden muuttumisesta symmetriseksi ja samankaltaiseksi äidin vanhemmuuden kanssa. Aiempaa moninaisemmat vanhemmuuden muodot ja tavat ovat sittemmin nakertaneet ydinperheideaalin aiemmin kyseenalaistamatonta kuningasasemaa.
Itse en ole voinut peilata omaa isänä olemisen tapaa varhaislapsuudessa kokemaani isyyttä vasten. Olen vain yrittänyt olla hyvä vanhempi. Aina en ole siinä onnistunut, mutta luotan siihen, että myös onnistumisia ja onnenkantamoisia on tullut. Se, miten olen toiminut isänä on minulle itselleni pitkälti merkityksetöntä. Myös se, olenko ollut Sinkkosen käsitteistöä käyttääkseni ”positiivisella tavalla maskuliininen” ja siirtänyt samalla maskuliinisuutta eteenpäin, on minulle yhdentekevää. Isien perheen arkeen osallistuvuuden lisääminen on toki tavoiteltavaa. Lopulta olennaista ei kuitenkaan ole se, toteuttavatko perheen vanhemmat heille ennalta asetettuja rooleja – olennaista on ainoastaan välittäminen, kuuleminen ja rakastaminen. Riippumatta vanhempien lukumäärästä tai roolituksista.
Tuomas Savolainen
Kolmen lapsen isä, YTM, TM, jatko-opiskelija ja palkkatyöläinen. Tarkastellut isyyden käsitettä yhteiskuntapolitiikan gradussaan, Isä teoriassa.
