Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Stara-isistä, sukupuolipetoksesta ja leipomisen välttämättömyydestä

27.09.2015

illan talkoolaisille

“Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa.”

Tänään haen lapset koulun iltapäiväkerhosta ja päiväkodista tavallista aiemmin. Meidän pitää ehtiä leipomaan koulun myyjäisiin keskellä päivää, koska illalla minun täytyy ehtiä bänditreeneihin. Tutkimusartikkeli taas saa odottaa ensi viikkoon.

Perheellisen elämä ainakin jos aikoo tehdä yhtään mitään muuta kuin olla perheellinen on jatkuvaa säätämistä. Kalenteri täynnä lasten harrastuksia eikä oma suhteellisen sinkoileva elämäntapa mitenkään helpota tilannetta. Asioiden hoitaminen tyylillä kuitenkin edellyttää, että leipomiselle on aina kyettävä raivaamaan riittävästi aikaa.

En tarkoita nyt leipomisella pelkkää koulun myyjäisiin liittyvää yhteisöllisyyttä ja velvollisuuden tunnetta. Leipominen on nimittäin paradigmaattista yhdessä tekemistä. Siihen liittyy kaikki olennainen: lapsille tarjoiltu tasavertaisena tekemisen illuusio ja omat pienet vastuualueet, tavoitteellisuus ja lopputulos, sekä ihanteellisen mittainen toiminnan ja odotuksen aikajänne.

Parhaan lasten kanssa yhdessä tekemisen asemasta voi vakavasti kilpailla ainoastaan korttipelien maailma. Se on riemukasta. Sääntöjen ymmärtäminen ja taktiikan näkeminen sääntöjen alta on kehittyvän ihmismielen suuria iloja. (Korttipelistä kyllä puuttuu sotkemiselementti.)

Itse asiassa kun ajattelen lasten kanssa yhdessä tekemistä, huomaan lähes poikkeuksetta ajattelevani asioita, jotka tapahtuvat yhden ja saman keittiön pöydän ääressä. Oletan, että se on hyvä merkki. Olisin huolestuneempi, jos yhdessä tekemisestä tulisivat mieleen asiat, joihin liittyy pääsymaksu ja intensiivinen valokuvaaminen.

Se, mikä isyydessä vanhemmuuden erityisenä muotona on tyypillisesti ongelmallista, tulkitaan usein väärin. Tosiasia on, että isät ovat aina viettäneet aikaa lastensa kanssa. Kyse ei ole näiden hetkien olemattomuudesta vaan niiden luonteesta. Isät ovat olleet niitä, jotka saavat valita päältä osallistumisen tapansa: isille on tarjolla hienot ja erityiset hetket, jotka ovat supersiistejä ja joista otetaan paljon valokuvia. Isä on stara, joka tulee näyttämölle, kun se on valmis.

Kerron tähän väliin lapsuusmuiston. Lapsuudessani vanhemmillani oli selvä työnjako ruoanlaitossa. Äiti teki ruokaa kuutena päivänä viikossa ja isä yhtenä. Äidin ruoka oli aina samaa puuduttavan toisteista ja nopeasti kyhättyä bolognese-muunnelmaa. Se ei ollut kovin hyvää, koska äiti ei ollut mainittavan hyvä ruoanlaittaja. Isän ruoka taas oli mahtavaa. Isä teki ruokaa yleensä sunnuntaisin, ja panosti tuohon kiireettömään vapaapäivän keittiöpuuhasteluun. Me lapset olimme aina riemuissamme, kun kuulimme isän kokkaavan. Oikeastaan vasta aikuisisällä tulin ajatelleeksi, että tuo kuusi seitsemästä työnjako ei ehkä ollut kovin reilu, ja niillä kuudella tylsän ruoan päivällä saattoi olla aika paljon tekemistä koko kotitalouden pystyssä pysymisen kanssa. Kotitalouden pystyssä pitämiseen vaan ei kuulunut kunnian ottaminen, toisin kuin hyvään ruokaan.

Muiston ydin ei ole siinä, että oma isäni olisi ollut jotenkin erityisen poissaoleva – luultavasti 1980-luvun kriteereillä aivan päinvastoin. Mutta se on jälkeenpäin ajatellen osuva kuvaus sukupuolijärjestelmästä. Me miehet olemme tottuneet ottamaan itsellemme oikeuden valita osallistumisemme ehdot niin, että voimme tulla paikalle kun jotain erityistä on tapahtumassa ja jättää puuduttavan ja toisteisen asioiden pystyssä pitämisen vähemmälle huomiolle.

Analyyttisemmin ottaen, tällä työnjaolla on kaksi peruspilaria: tylsät hetket ja varmistaminen.

Sikäli kun sellaiset vanhemmuuteen liitetyt hienot sanat kuten läsnäolo ja osallistuminen tarkoittavat mitään, ne tarkoittavat ennen kaikkea tylsiä hetkiä. Suurin osa elämästä on niin ikävystyttävää, että sen täytyy olla autenttista. Nämä hetket ovat pelkkää muistojen tilkettä, mutta kiintymys pohjimmiltaan rakentuu tällaisesta tilkkeestä. Nuoremman lapsen nukutus monesko yö putkeen että kestää toista tuntia, miksi edes laskea? Rutiinipäivällinen, hampaanharjaus, onko läksyt tehty. En tiedä, minkälaisen jäljen lapsen ja vanhemman välille rutiinit jättävät, mutta tiedän, ettei niitä kukaan tule koskaan eksplisiittisesti muistelemaan.

Varmistaminen on tätäkin tärkeämpi asia. Asia on nimittäin niin, että sukupuolittunut työnjako ei pohjimmiltaan rakennu työnjaosta vaan vastuunjaosta. Kuulemma monissa perheissä tehdään tarkkaa listausta siitä, mitä kumpikin tekee. Tekeminen on kuitenkin vain pintakuorrutusta: on henkisesti paljon kuormittavampaa olla vastuussa pitää asiat mielessä ja katsoa että ne tulevat tehdyksi. Tämä on useimmille ihmisille työelämästä hyvinkin tuttua, mutta kodin sfäärissä tämän tosiseikan väistämisestä on tullut rutiinia.

Vaikka tämän kirjoittaminen tuntuu syvästi epämukavalta, tiedän tässä asiassa olevani tyypillinen mies. Kyllähän minä teen, fifty-fifty ja enemmänkin, kun vaan kerrot mitä. Jos laittaisin exceliin lapsen päiväkotiin viennit, vaimoni jäisi kakkoseksi. Mutta jos olisi minun tehtäväni varmistaa, että lapsella on päiväkodissa kurahousut silloin kun niitä tarvitaan, tai että kavereiden synttäreille on hankittu lahjat, perheessä koettaisiin usein pettymyksen ja kiusaantuneisuuden hetkiä. (Sentään samaan hengenvetoon uskallan sanoa, että tylsistä hetkistä olen ottanut rehellisen osani.)

Sukupuolijärjestelmä on pohjimmiltaan petos. Elämme nuoruusvuotemme kollektiivisessa illuusiossa, jossa uskottelemme itsellemme, että sukupuoli ei juuri määrää toimintaamme tai sosiaalista todellisuuttamme. Sitten ihmiset saavat lapsia, ja petos paljastuu: naiset ja miehet muuttuvatkin yhtäkkiä jotenkin aivan eri ryhmiksi, jotka tekevät erilaisia asioita. Oletan tietysti, että sukupuolijärjestelmä on ollut naisille näkyvämpi koko ajan, mutta petoksen tuntu on silti todellinen. Aikoinaan kotihoidon tuella ollessani kävin kaikki harrasteet ja muut, mutta väärässä paikassa olemisen tunteesta en päässyt, en vaikka mammakahvilan poliittisesti korrekti virallinen nimi on tietysti perhekahvila. Muistan sen tunteen edelleen, ja se tuntuu epämukavalta. Onneksi oli lapsi seurana, muuten olisin tuntenut itseni yksinäiseksi.

Petoksesta eroon pääseminen on onneksi mahdollista. Kenenkään panos ei ole täydellinen, mutta ainakin pyrin leipomaan tarpeeksi. Uskon petoksen olevan ohi heti, kun pullantuoksuinen isä lakkaa olemasta hauska sanaleikki, jonka on tarkoitus naurattaa. Uskon myös vakaasti, että isyyden hienouden lisäksi pitäisi puhua enemmän myös isyyden tylsyydestä.

Teppo Eskelinen
Kirjoittaja on filosofi, yhteiskuntatieteiden tohtori ja joensuulaislähtöinen Helsinkiin sijoittunut kahden lapsen isä

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »