Vieraskynä: Siperia opettaa, koliikki kasvattaa

Tulin ensimmäisen kerran isäksi kesällä 2011. Vanhemmuus oli yllättävän vaivatonta. Esikoistytär oli ja on yhä voimakastahtoinen, mutta hänellä on aina ollut yksi siunattu ominaisuus: hyvät unenlahjat. Kuuden kuukauden iässä laitoimme hänet nukkumaan omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen. Pari yötä unikoulua siihen tarvittiin, mutta sen jälkeen tyttö on yli neljän vuoden ajan nukahtanut itse ja nukkunut illasta aamuun. Päiväkotiaamuina hän ei herätä meitä vaan me hänet.

Kuvittelin, että kaikki tämä oli minun ja vaimoni eli meidän vanhempien ansiota. Kun pitää rutiineista kiinni ja on johdonmukainen, kaikki sujuu. Niin luulin.

Havahtuminen omien temppujen rajallisuuteen tapahtui runsas vuosi sitten toisen lapsen myötä. Tämä toinen tytär otti ensiksikin asiakseen huutaa aivan tolkuttomasti. Hän huusi monta tuntia päivässä, eikä säästänyt meitä ja naapureita yölläkään. Huudon määrä on yksi asia, laatu toinen: uusi vauva ei inissyt tai kitissyt, hän rääkyi ja kirkui kuin palosireeni.

Pari viikkoa elättelimme toiveita, että kyseessä on nopeasti ohimenevä vaihe, mutta pian oli tunnustettava, että perheeseemme oli tullut koliikkivauva.

Muistin, kuinka olin esikoisen kanssa leikkipuistossa ollessani neuvonut väsyneitä vanhempia, suorastaan kehuskellut sillä, että meilläpä pidetään nukkumaanmenoajoista kiinni. Että sillä tavalla lapsi omaksuu rytmin, ja arki sujuu.

Nyt ei sujunut. Koliikkilapsen kanssa ei lopulta voi kuin purra hammasta ja odottaa, että se menee ohi. Tai voi tietysti ja pitääkin kokeilla kaikkea, minkä arvelee auttavan. Meilläkin totisesti kokeiltiin kaikkea. Hukkuva tarttuu jokaiseen oljenkorteen, joten veimme vauvan jopa vyöhyketerapiaan. Ei siitä haittaa ollut, mutta tuskin mitään hyötyäkään. Ja miksi olisi ollut, kun tutkimuksillakaan ei ole pystytty vyöhyketerapian tehoa todistamaan.

Pahin huutovaihe meni ohi neljän-kuuden kuukauden iässä, kuten se yleensä menee. Sen jälkeen kuopus on opettanut meille, että nukkuminen on yksilöllistä ja kasvatukselliset kikat toimivat siihen vain rajallisesti. Jostain ihan muualta kuin vanhemmiltaan tyttö on saanut hämmästyttävän aamuvirkkuuden. Nukahtaminen alkoi sujua, samoin yön läpi nukkuminen, mutta jostain syystä aamu alkoi pikkutyttömme mielestä viideltä tai jopa neljältä. Tähän ei vaikuttanut mitenkään se, miten myöhään hän meni nukkumaan. Turha tässä on jeesustella ja väittää, että mielellämmehän me vanhemmatkin siihen aikaan heräämme, tai käytännössä toki vain toinen meistä vuorollaan.

Ja samalla tiedän tietysti, että kaikki tämä on aivan normaalia. Koliikki on varsin tavallinen vaiva, vaikka sen syyt tunnetaankin edelleen hämmästyttävän huonosti – ilmeneminen tietysti erittäin hyvin. Koliikki ei vaikuta lapsen myöhempään kehitykseen mitenkään, ja varhaiset aamuheräämiset ovat lopulta niin pieni ongelma, että kehtaako niistä edes numeroa tehdä?

Asiat voivat aina olla huonommin tai paremmin, ja lasten kanssa ne ovat niin kuin ne ovat. Osalle ongelmista voi tehdä paljonkin, osalle ei oikein mitään. Meidän perheemme on oppinut ymmärtämään, että lapset eivät tule sellaisina kuin heidät tilataan tai kuvitellaan. Olemme myös oppineet olemaan kiitollisia siitä kaikesta hienosta, mitä he mukanaan tuovat.

Nuorempi tyttäremme on nyt vuoden ja kaksi kuukautta vanha. Ja kyllä, hän on alkanut nukkua pidempään, tyypillisesti noin puoli seitsemään. Hän on hyväntuulinen, touhukas, ottaa kontaktia ja luottaa ihmisiin. Muutenkin hän on aivan yhtä rakastettava kuin isosiskonsa.

Sakari Silvola
Kirjoittaja on kahden tytön isä ja hoitovapaalla oleva Ylen toimittaja.