Vieraskynä: Rakasta, rakasta ja luovuta
Sijaisperheissä on tavallista, että lapset lähtevät perheistä joskus lyhyenkin ajan jälkeen takaisin biologisille vanhemmilleen tai vaikka sukulaisilleen. Kaikki tämä on tietysti lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän huolellisesti suunnittelemaa ja ohjaamaa, tai ainakin pitäisi olla. Onnistuneissa tapauksissa biologiset vanhemmat ovat selättäneet ongelmansa tai muu vastaanottava sukulaisverkosto kykenee vastaamaan lapsen tarpeisiin ja elämä jatkuu hyvissä merkeissä. Ihannetapauksissa suhde sijaisperheeseen säilyy ja lapsesta välittäviä aikuisia löytyy siltäkin taholta. Valitettavasti aina ei käy näin hyvin, vanhemmat eivät ehkä jaksakaan tai päihteet ottavat uudelleen määräysvallan elämässä. Tällöin raskaimman hinnan maksavat lapset, mutta tässä tarinassa ei ole tarkoitus puhua siitä. Ajattelin pureutua omakohtaiseen kokemukseen siitä, miltä sijaisisästä tuntuu luopua lapsesta, jota on hoitanut kuin omaansa.
Aivan heti kärkeen on sanottava, että vaikka tällainen luopuminen tekeekin kipeää, kaikki ovat kuitenkin elossa ja yleensä ainakin jossain vaiheessa on mahdollista tavata. Tilannetta ei mitenkään voi verrata siihen tuskaan, mitä lapsensa kuoleman kautta menettäneet tuntevat.
Hoidimme siis meille ihan pienenä vauvana sijoitettua lasta taaperoikäiseksi saakka. Pieneen lapseen on helppo kiintyä, ja sehän tässä työssä on tietysti tarkoituskin. Tehtävämme on luoda vuorovaikutteinen kiintymyssuhde, joka on pienen lapsen kehittymiselle välttämätöntä. Lapsen kasvaessa muistutin itselleni lähes joka päivä, että lapsi lähtee kenties piankin. Silti kiinnyin häneen valtavasti ja ajan kuluessa aloin ymmärtää, että mitä pidempään lapsi on meillä, sen vaikeammaksi käy luopua hänestä.
Jossain kuusikymmenluvun iskusävelmässä lauletaan, että Rakasta, kärsi ja unhoita. Jotenkin tuo lause syöksähti mieleeni, kun lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä ilmoitti, että lapselle on löytynyt sukulaisia ja pikkuhiljaa aletaan valmistautua lapsen siirtymiseen heille. Mukailin mielessäni tuota iskelmää ja hyräilin, että Rakasta, rakasta ja luovuta. Mielestäni se sopi tilanteeseen kuitenkin paremmin. Yhteistyö lapsen sukulaisten kanssa sujui hyvin ja tapaamisten tihentyessä hän alkoi muistaa uudet ihmiset, tulevat huoltajansa. Silti lapsi osoitti tiukasti kiintymystään meihin, eikä olisi mielellään jäänyt tapaamisille. Hankalinta oli se, että ensimmäisiä sanojaan opettelevalle taaperolle ei voinut selittää, mitä tässä on tapahtumassa.
Etukäteen olin miettinyt, että luopumisprosessin pahin hetki olisi se, kun jätämme lapsen pysyvästi uuteen kotiin. Ei se kuitenkaan ollut, koska lapsi tunsi jo uudet nurkat ja ihmiset ja leikki aivan tyytyväisenä. Paljon pahempia olivat siirtymää edeltävät ja sitä seuraavat viikot. Järjelläni ymmärsin, että koko ihmisen elämää ajatellen on parempi, että hän saa kasvaa omassa suvussaan kuin sijaisperheessä kaukana sukulaisistaan. Mutta tunnepuoli ei kulkenut järjen kanssa samaa latua, kuten arvata saattaa. Itkin.
Nyt kun pahin tunnekuohu on helpottanut, pystyn helpommin tarkastelemaan tapahtunutta. Ratkaisevan tärkeää oli, että koko lapsen biologinen verkosto suhtautui myötätuntoisesti ja ymmärtävästi meihin. Saimme paljon tukea myös omilta läheisiltämme. Samaa ei valitettavasti voi sanoa viranomaisista. Koin, että meidät otettiin huomioon vain muodollisesti. Todellisuudessa asioiden kulusta päätti viranomainen, joka ei ollut nähnyt lasta kuin kerran tai kahdesti aivan pienenä. Lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän valta on suuri. Lastensuojelulaki ja viimeisimmät suositukset korostavat yhteisen neuvottelun tärkeyttä, mutta laki jättää kuitenkin lopullisen harkintavallan sosiaalityöntekijälle. Tässä tapauksessa kaikki suositukset ohitettiin komeasti ja käytettiin pelkkää päätösvaltaa. Tietysti lapsen etu saattaa näyttäytyä eri toimijoille hyvin erilaisena, mutta voimakas mielivallan kokemus ei ainakaan helpottanut luopumisen tuskaa.
Olen kuitenkin lopulta kiitollinen siitä, mitä sain elämääni pienen lapsen kautta. Lapsen luottamus ja kiintymys minua kohtaan toi paljon tarkoitusta elämään. Sain nähdä ensimmäiset askeleet, opettaa ensimmäiset sanat ja kopata lapsen syliini, kun hän juoksi ovelle vastaan kotiin saapuessani. Tulevaisuus näyttää, säilyykö lapsen suhde meihin. Toivon tietysti niin ja teen itse sen hyväksi minkä voin.
Pikkuhiljaa olen alkanut luoda katsettani tulevaisuuteen. Vaikka kannoin lastensängyn varaston perimmäiseen nurkkaan ja piilotin kaikki taaperoikäisen tarvikkeet vannoen, että toista kertaa en hajota itseäni, olen varovaisesti alkanut toivoa uutta pienokaista meille. Uskon, että kun vähän tästä vielä vahvistun, voisin taas rakastaa, rakastaa ja sitten luovuttaa. Ehkä se menisi jo helpommin. Mutta tottuukohan siihen koskaan täysin?
”Perhe edellä puuhun”
