VIERASKYNÄ: Mitkä ovat isäksi nimeämisen diagnostiset piirteet? – isyyden tunnustamisesta isyyden tunnistamiseen

Isä syntyy samaan aikaan lapsensa kanssa. Samoin siinä samassa yhteydessä syntyvät ne kaksi muutakin: lapsi ja äiti. Joskus lapsia voi syntyä useitakin. Niin kuin esimerkiksi minun astuessa tähän maailmaan: synnyin yhdessä samamunaisen veljeni kanssa, seitsemän minuuttia veljeäni ennen, veljen pitäessä kiinni varpaastani. Tarina ei kerro, että mistä varpaasta hän piti kiinni, mutta kiinni piti, kuin sanoen ”et muuten lähden täältä ilman minua”. Mutta siinä ne syntyvät, isä, äiti ja lapsi, syntyvät samaan aikaan, siinä huudon, rauhoittelun, veren ja liman keskellä. Kolme syntymää yhdellä suurella ponnistuksella. Voi siis sanoa, että äiti, isä ja lapsi edellyttävät toinen toisensa.

-Anteeksi mitä?

-Huoh.

Miten latteaa latteutta, miten itsestään selvää: tietenkin ne edellyttävät toisensa! Yhtä viisasta olisi sanoa, että kypsyäkseen puuroksi puurohiutaleet tarvitsevat kiehuvaa vettä. Tai että selvitäkseen elossa täytyy pysyä hengissä. Typerämpää latteutta, kuin yksikään Coelhon lanseeraama mind- & brainfuck. Mutta mikä pahinta: latteudet toimivat esteenä ajattelemiselle. Ei tule mieleen edes ajatella, kun jo valmiiksi on yrjö suussa. Latteus on kuin sieni, joka imee sairauden minuun. Se ällöttää, tuntuu vastenmieliseltä ja sitä vaan ravistaa itsestään pois.

-Hyi, älä tartu minuun, sinä latteuden aiheuttama lobotomia.

Mutta tartunnan pelosta huolimatta, isäoletus ei vaan jätä minua rauhaan.
Jostain syystä olen ottanut koko isänä olemisen idean vain annettuna, kuin se vain itsekseen kehittyisi siitä ensimmäisestä aavistuksesta, että lapsihan voisi olla asia, jonka haluaisi elämäänsä, saaden täyttymyksensä sen yhdeksän kuukauden jälkeen, jonka aikana on eletty ajatellen sitä tosiasiaa, että siellä kohdussa on joku. Ja että se muuten tulee joskus sieltä pois. Historia ei kuulemma tunne yhtäkään sellaista tilannetta, jossa se joku, joka siellä kohdussa on, että se olisi sinne jäänyt, eikä koskaan tullut ulos. Se siis tulee sieltä pois, tavalla tai toisella, jonkinlaisena.
Ja samalla, kun se joku sieltä tulee ulos, niin samalla minusta tulee isä.

Että minusta tuli isä.

Eräänä joulukuisena päivänä.

Muiden juhliessa itsenäistä Suomea, minusta tuli isä.

-Olen isä.

Ymmärrän kyllä, että siittiön pitää tunkeutua munasoluun ja siitä sitten syntyy se kolmas, se lapsi nimittän. Se on sellainen biologinen Pyhä Kolminaisuus, jota ei oikein voi ylittää. Mutta en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että olisin syntynyt isäksi, pikemminkin olen ainoastaan syntymässä syntynyt isäoletettu. Minut ainoastaan todetaan isäksi, niiden kriteerien puitteissa, joilla isyys määritellään ts. että äiti on sitä mieltä, että olen sen lapsen isä, eikä esim. HIFK tai naapurin Jaska. Isän tehtävänä oli sitten vielä tunnustaa syyllisyyteensä, siis isyyteensä, viranomaiselle: ”olen tämän lapsen isä.”

Tai ainakin oletettu sellainen.

Ei siinä mitään, kyllähän minä sen syntyneen ihmisen tekemiseen olin osaltani osallistunut.

Mutta että isä.

-Iskä.

-Faija.

-Isi.

Nuo sanat eivät koskaan sanoneet minulle mitään. En ole koskaan samaistunut niihin. Nuo sanat sanovat minulle jotain ainoastaan traagillisissa elokuvissa, joissa lapsi huutaa isänsä perään tai isä kuolevan lapsen perään, silloin liikutun voi että sentään ja nyyh nyyh voih! Mutta en liikutu siksi, että siinä olisi isä ja lapsi, vaan siksi, että siinä on kaksi ihmistä, joilla selvästi on lämmin suhde toisiinsa, menettävät toisensa, toinen toistensa rakkauden. Ja se menettäminen tekee kipeää.

Silti en ole koskaan ymmärtänyt mitä isänä oleminen on.

Mistä isä tietää olevansa isä? Mikä on se kokemuksellinen siirtymä äskeisestä minästä siihen minään, joka voi sanoa olevansa isä? Minä en pysty jäljittämään sellaista kokemusta, jonka voisin sanoa kirjaavan isäksi tulemisen saatikka isänä olemisen kokemuksen.

En ennen, enkä nyt.

Miksi minä olen isä? Miksi minua sanotaan isäksi? Mikä on sellainen asia, joka minut muka tekee isäksi? Mikä on pienin asia, elementti, jonka kautta voisin nimetä itseni isäksi?

En pysty samaistumaan lainkaan siihen, kun vastasyntyneen vanhemmat sanovat itku silmissään, hiukan väräjävällä äänellä, että ”kyllä arvot menivät ihan uusiksi lapsen syntymän jälkeen.” Minulle ei tapahtunut mitään muutosta. Ei mitään. Minä olin ihan sama henkilö samojen arvojen kanssa, kuin olin ollut ennen esikoiseni syntymää. En minä ollut ennen lapseni syntymää joku ihan muu, kuin mitä olin lapsen syntymän jälkeen. Olin edelleen minä ja olin sitä synnytyksestä huolimatta. No tietenkin jotain aina muuttuu, jokainen koettu ja kohdattu asia, jokainen aavistus ja aistimus siirtävät minua hiukan sijoiltaan siitä, mitä olin juuri äsken.

Biologiaa ei voi kiistää ja biologinen isä olen kiistatta. Mutta biologisuus ei ole sitä, mitä eletään todeksi arjessa ja yhteisessä elämässä. Biologia ei tee minua isäksi. Korkeintaan biologiseksi isäksi. Biologinen isä viittaa vain siihen, että lapsi on jonkun siittämä, että jonkun henkilön siementä on käytetty. Yleensä kai miehen. Mutta itse isänä olemisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Isä on selkeästi kulttuurinen ja sosiaalinen konstruktio, jotain sovittua, jotain opittua. Ja ihan helvetisti kaikkea vanhaa. Jos se olisi jokin luonnollinen asia, se olisi tapahtunut minullekin, minusta huolimatta. Eikä mieleni ei täyttyisi kysymyksistä:

Mikä se sellainen isä on, joka ei lainkaan osaa olla oikeanlainen isä?

Mistä tunnistaa isän?

Mikä on pienin määrä isyyttä, jonka jälkeen voi vielä kokea itsensä isäksi?

Mikä se semmoinen isä on, jonka nimen tytär unohti kolmivuotiaana?

Mikä se sellainen isä on, joka ei ikävöi lastaan? Kun kaikki ympärillä ilmoittavat lyhyenkin eron jälkeen lapselleen, että ”oli kova ikävä”, niin minä koitin vain varovaisesti välttää tilanteen menemistä sellaiseksi, että minulle tulisi painetta valehdella sanoen ”oli kova ikävä.”Koska muutkin.

Ja koska lapseni kuuli niiden muiden sanat.

Ne sanat, joita en itse sanonut.

On vaikea puhua asiasta, josta ei saisi puhua. Ei ole oikein sanoa, että ei ikävöi, että ei osaa. Että ei osaa luoda siteitä toisiin ihmisiin ja että ei oma lapsi ole siitä yhtään se erilaisempi – hänkin on toinen. Ja toisen toiseus jää aina tavoittamatta.

Mutta miten sanoa omaa lastaan toiseksi. Siis nimenomaan sellaiseksi toiseksi, joka vain avaa sen loputtomuuden, sen, että toinen jää tavoittamatta. Minun lapseni on minulle ihan samanlainen loputtomuus, kuin on kuka tahansa toinen ihminen. Miten joku henkilö, joka on syntynyt minun siemennesteestä voisi olla minulle mitään muuta kuin joku toinen? Hän on itsensä, ihan siitä lähtien, kun munasolu kohtaa siittiön.
Myös hän on toinen, jonka kanssa jaoin sellaisen läheisyyden, ettei ole monikaan jakanut: minä olen toinen myös hänelle, jonka kanssa jaoin saman munasolun, ja saman kohdun.

Kun monia vuosia sitten, eräs analyytikko yritti selittää minulle, että yhteys, jota kaipaan, on samanlainen suhde, joka pienellä vauvalla on äitiinsä, niin minua vain nauratti. Mihin hän tarvitsee tuota teoriaansa, miksi hän luo ongelman, jota ei ole olemassa muualla kuin siinä minun ja analyytikon välillä? En minä mitään yhteyttä tarvinnut, halusin vain rakkautta. Ja nimenomaan kipeästi janosin sellaista rakkautta, joka meihin iskostuu jo pienenä, siis sellaista rakkautta, joka olisi jonkinlainen tunne, joka vain syntyy. Ja joka kestää kaiken ja jos ei kestä, niin se olisi sitten siitä kiinni, ettei vaan rakastanut tarpeeksi. Voinen siis sanoa, että isyyden kanssa olen samanlaisen oletuksen armoilla, kuin mitä olin suhteessa rakkauteen: että rakkaus vain tapahtuu. Kunhan vain se jokin mystillinen olosuhde vain on oikea. Ja sitten kun se joku mystillinen Se Oikea ilmaantuu näkökenttääni, on se sitten vain menoa, rakkauden pyhässä virrassa kylpemistä ja sielun tulimyrskyssä uudeksi syntymistä.

Mutta ei.

Rakkaus saattaakin olla vain hiljalleen kehkeytyvä suhde toiseen, toista kohti kulkemista, sitä yhteisyyttä kohti, jonka kaksi tai useampi siihen keskeisyyteensä luovat. Se vaatii yhdessäoloa ja sen yhteisen elämän todeksi elämistä. Ei se olekaan yhtäkkistä muutosta joksikin toiseksi, jonka jälkeen voisi sitten taas sanoa: ”tämän rakastumisen jälkeen arvot menivät kyllä ihan uusiksi.” Joskus se saattaa siltä tuntua, mutta ei se räjähdyksenomainen muutos ole mitään muuta kuin jo-tiedetyn ilmaantumista. Oma mieli on yleensä viimeinen, joka huomaa oman muutoksen.

Ei rakkaus ole toisen tuntemista, ei tietämistä. Se ei ole mitään muuta kuin yhdessä-elämistä ihan molempien vapaudesta käsin. Ei rakkaus vie pois toisen vierautta, vaan se oikeammin korostaa sitä. Minä koen ihan samaa vierautta jokaisen kanssa. Minä rakastan sanoa, että ”minä en tunne sinua.” Se on kauneinta, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa.
Mutta miten ratkaista tämä suhteessa lapseen, omaan lapseen?

Voiko isä sanoa lapselleen, että ”minä en tunne sinua”?

Mikä se sellainen isä on, joka haluaa antaa lapselleen kaiken sen vapauden, joka lapselle maailmassa avautuu? Mikä se sellainen isä on, joka rakastaa nähdä lapsensa nauttivan omasta vapaudestaan?

Ehkä minulta on vain kielletty ikävä, eikä kaipaus siksi tavoita minua?

Ehkä se oikea isyys on vain suljettu minulta.

Että en vaan osaa.

Silti tunnen pienen ihmisen, joka kutsuu minua isäksi.

Jalmari Nummiluikki
Kirjoittaja on isäoletettu

JÄLKIKIRJOITUS: Kun olin kirjoittanut tämän tekstin, oivalsin jotain. Joskus kirjoittaminen yksinkertaisesti tuottaa uusia ajatuksia, sellaisia, joita ei olisi ilman sitä edeltävää kirjoitusta. Tämän kirjoittamisen jälkeen olen varma, että en kirjoituksessani pohtinut lainkaan isänä olemista, isyyden ilmiötä: oikeastaan kirjoitinkin vain ja ainoastaan vanhemmuudesta! Seuraava askel olisikin pyrkiä ulos koko isä-äiti-käsitteistöstä. Omaa todellisuutta luodaan myös sanoilla ja tässä yhteydessä isä-äiti-käsitteet tuottavat käytänteitä, jotka minutkin vieraannuttavat siitä tärkeimmästä, vanhemmuudesta. Lapsi ei tarvitse isää tai äitiä, lapsi tarvitsee vanhemmat.