Vieraskynä: Mikä lapselle nimeksi?
Mikähän olisi sopiva nimi? Tätä kysymystä on nyt saatu vaimon kanssa pohtia kahteen kertaan. Onneksemme olemme saaneet käydä läpi koko nimipaletin, jonka lopputuloksena lapsemme ovat Onerva ja Alvari. Molemmat keksi vaimo sen jälkeen, kun olimme hylänneet liudan nimiä, josta toiselle tuli huonoja mielleyhtymiä samannimisistä.
Molempien nimien plussana oli, että ne ovat tuttuja nimiä, mutta eivät missään vaiheessa ole olleet hittinimiä. Näin uskomme välttävämme sen, että lapsia nimeltä kutsuttaessa todennäköisesti vain omat lapset tunnistavat nimensä.
Nimissä maanläheisyyttä ja sukua
Puolittain sattumalta molemmat lapset saivat maanläheiset nimet. Onerva (myös odelma) tarkoittaa pääsadon korjuun jälkeen kasvanutta heinää. Alvari on muun muassa luontotyyppi, jossa kalkkikiveä peittää ohut kasvillisuuskerros.
Nimet eivät tule suvusta, mutta Onervan muut nimet Hilja ja Saimi ovat Onervan jo edesmenneitä isomummoja. Näistä jos tarttuisi sukupolvien ketjussa niitä mummojen parhaita ominaisuuksia: iloisuus, vieraanvaraisuus, ruokaperinne ja niin edelleen.
Alvarinkin toinen nimi, Heimo, tulee hänen isosedältään. Hänkin edesmennyt jo lähes parikymmentä vuotta sitten. Siihen, miten päädyimme tähän nimeen, liittyy tarina ehkä 70-luvulta. Minä kuulin tarinan papilta setäni hautajaisissa.
Pätevä Heimo
Upinniemessä oli kuollut varusmies tapaturmaisesti. Kyseinen pappi oli huolellisesti valmistellut puheensa hautajaisiin, koska kyseessä oli erityinen ja traaginen nuoren miehen poismeno. Ollessaan jo kappelissa hän kauhukseen huomasi, että puhe oli jäänyt hänen kotiinsa makuuhuoneen sängylle. Pappi päätti soittaa armeijan autonkuljettajana toimineelle sedälleni ja selitti tilanteen. Heimo kuunteli millaisessa kiipelissä tämä silloin nuorehko pappi oli. Hän vastasi: ”Älä huolehdi. Homma hoidossa!”
Pappi jäi levottomana odottamaan. Samalla hän laskeskeli, kuinka pitkään Heimolta menee hänen asunnolleen ja sitten vielä kappelille. Hän tuli siihen lopputulokseen, ettei matkaa oikein ehdi tehdä siinä ajassa ilman tuota pakollista pysähdystäkään. Puhe ei siis mitenkään voi ehtiä ajoissa hänelle. Joka tapauksessa pappi alkoi valmistautua ja yritti muistella, mitä oli ajatellut puhua.
Juuri kun siunaustilaisuuden musiikki alkoi soida, pappi kuuli auton kaartavan oven eteen ja jarrutavan tiukasti. Heimo kiirehti ovesta sisään, ojensi salkun, käsi lippaan tervehdykseksi. Sitten hän kääntyi ja läksi saman tien pois. Tämän jälkeen pappi ei ollut koskaan jutellut asiasta setäni kanssa.
Muistopuheensa lopuksi pappi tuumasi, että hän on varma, että setäni olisi ajanut tarpeen vaatiessa poliisit perässään kappelille ja selvitellyt poliisien kanssa asian sitten kun tärkeimmät asiat oli tehty pois alta. Ehkäpä kolmenkymmenen vuoden jälkeen pappi muisti setäni juuri tämän tapauksen ansiosta. Setäni teko oli hänen mielestään mykistävä – etenkin, kun sedälläni ei tietenkään ollut edes avainta papin asuntoon.
Tästäkin jos jotain hienoja ominaisuuksia tarttuisi Alvariin. Toivottavasti molemmista kasvaa aikuisia, jotka nimiensä idean mukaisesti ovat ihastuttavia yksilöitä, mutta jotka kuitenkin kantavat itsessään joitain pieniä hienoja juttuja menneistä sukupolvista.
Kai Sormunen
Kirjoittaja on kokkaileva kirjastolainen, joka toivoo, että lapset saisivat vähintään samanlaista iloa elämäänsä kokkailusta ja kirjallisuudesta
