Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Mikä isää motivoi?

04.06.2017

Isyyttä ei voi irtisanoa. Se on ja pysyy, ja kukin hoitaa isän virkaa niin kuin parhaiten taitaa.

Toiselle isyyden taakka on kevyt, toiselle raskas. Keveys voi olla isyyden siirtämistä takaa-alalle tai kevyttä sitoutuneen isän iloa ja ylpeyttä. Taakan raskaus saattaa olla huolta ja murhetta tai sitten uupumusta ruuhkavuosien keskellä. Paino voi olla myös suunnatonta isyyteen ladattua merkitystä ja rakkautta, jonka raskauden mielellään hartioillaan tuntee.

Oli miten oli, jokainen isä elää todeksi omaa tapaansa olla isä. Tässä tekstissä pohdin yhden tulkintakehyksen kautta selityksiä sille, miksi isät toimivat tai ajattelevat isyyden roolissa juuri tietyllä eivätkä jollakin toisella, vaihtoehtoisella tavalla. Kiinnitän katseeni motivaatioon.

Olin vuosi sitten useamman kuukauden kotona yhdessä puolitoistavuotiaan lapseni kanssa. Aika oli monella tapaa mukava ja pohdin useasti mielessäni, miksi koin asian niin. Pohdin asiaa varmasti siitä syystä, että en pidä isyyteen ladattuja myönteisiä odotuksia ollenkaan itsestään selvinä. Isän rooli on muuttunut ja muuttumassa kaapin päällä kummittelevasta kuriagentista tasapuolisesti kasvatustyöhön osallistuvaksi vanhemmaksi. Jaettua vanhemmuutta toteuttavat isät ovat uudisraivaajia perinteisesti äidin hallitsemalla ja määrittelemällä kentällä. Perhemalleja, perheen sisäisiä rooleja ja isyyttä uudistavana aikana myönteiset merkityksetkin avautuvat meille uudesta näkökulmasta. On syytä tarkastella, mitkä tekijät voisivat edesauttaa antoisan ja nautinnollisen isyyden toteutumisessa.

Otan tarkasteluni kehykseksi amerikkalaisten tutkijoiden Decin ja Ryanin teorian sisäsyntyisestä motivaatiosta (itsemääräämisteoria). Toinen tarkasteluni lähtökohta on ajatus siitä, ettei miehellä ole raskaudettomuudesta johtuen samanlaista biologista hoivaviettiä kuin lapsen synnyttävällä naisella, vaan mies omaksuu ja oppii sen lapsen syntymän myötä. Koen kiinnostavaksi sovittaa itsemääräämisteoriaa tähän väittämään, koska se pyrkii selittämää syitä sille, miksi aluksi ulkosyntyinen toiminta voi muuttua sisäisesti motivoivaksi toiminnaksi. Toisin sanoen jäsennän teorian avulla sitä, miten suorittavasta velvollisuusisyydestä kotiaskareineen voisi tulla itsearvoinen ja sellaisenaan tavoiteltava olemisen muoto ilman sen suurempaa tavoitetta, päämäärää tai odotusta työstä seuraavasta palkinnosta.

Itsemääräämisteoriaan mukaan sisäinen motivaatio kumpuaa kolmesta universaalista psyykkisestä tarpeesta, jotka ovat itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä. Ihmiset suhtautuvat ympäristöön sen mukaan, miten siinä voi näitä tarpeita tyydyttää. Mitä uhkia ja mahdollisuuksia perheen arjen pyörittämisestä vahvasti vastuuta ottavan isän rooli heijastaa näiden universaalien tarpeiden toteutumisen ylle?

Itsemääräämisen kokeminen on helpointa ympäristössä, jota on itse ollut rakentamassa ja jonka määräysvallasta on vastuussa. Työssäkäyvä voi pohtia asiaa oman työyhteisössä kantamansa roolin kautta ja kysyä, miksi töitä tekee. Palkitseeko työ riemulla, vai tekeekö sitä vain palkan tähden? Työssä käymisen perusteeksi palkka on usein riittävä, mutta kotona oleva isä hoitaa sarkaansa ilman korvausta. Tarve itsemääräämisen kokemiseen siis korostuu.

Kotona vanhemmuutta jakavalla isällä on vaarana joutua ns. mallivallan uhriksi, jolloin hänestä tulee alainen, joka tottelee ”esimiehen” ohjeita. Mallinvallan rakenteet ovat usein huomaamattomia. Ne eivät ole suoranaisesti alistavia ja vallan alla oleminen voi olla suorastaan helppoa, oli kyse sitten tavasta viikata pyykit, laittaa astiat kaappiin tai pukea lapselle vaatteet. Kuitenkin alaisen asema voi nakertaa kokemusta autonomiasta. Itsemääräämisteorian näkökulmasta onkin tärkeää, että osallistuvan isän ääni kuuluisi perheen toimintatavoista ja -malleista käytävissä keskusteluissa. Tällöin on todennäköistä, että näkökulmia on yhtä monta kuin on vanhempia ja syntyy tarve myös toimintatapojen eriytymiselle. Mutta onko se niin vaarallista? Tarvitseeko yhtä oikeaa tapaa toteuttaa vanhemmuutta määritellä edes yhden kodin sisällä?

Aito osallisuus ja sen myötä kokemus itsemääräysvallasta vaatii uskoa ja luottamista omaan osaamiseen. Toteuessaan pätevyyden kokeminen tuottaa tyydytystä ja tekee hyvää itsetunnolle. Mitä tämä tarkoittaa jaettua vanhemmuutta toteuttavan isän näkökulmasta?

On varmasti antoisampaa toimia arjen pyörittämisen dynamona, jos osaa laittaa ruokaa, hallitsee kodin pidon perusteet ja tietää keinot, millä itkevän lapsen voi rauhoittaa. Olen vakuuttunut, että ruoan laittamisesta innostunut ja siitä myönteistä palautettava saava isä viihtyy paremmin kotirintamamiehen roolissa kuin mies, joka on toisen vanhemman valmistamien ruokien lämmittämisen varassa. Lapsen päiväuniajasta ei tule pakkopullan leivontaa, vaan mahdollisuus toteuttaa itseään keittiössä. Pitäisiköhän arjentaitojen opetusta jo peruskoulussa lisätä tuntuvasti?

Edellä esitettyjen perustarpeiden toteutumisen lisäksi vanhemmuuden toteuttamisen sisäistä paloa etsivä isä kaipaa tunnetta läheisyydestä. Olisi hyvinkin diskriminoivaa tulkita tämä läheisyyden kokemus lähtökohtaisesti elämänkumppaneiden väliseksi läheisyydeksi. Isän ja lapsen välisen molemminpuolista luottamusta viestivän vuorovaikutuksen lisäksi olennaista on se, että isä voi jakaa isyyden taakan jonkun toisen tai toisten kanssa. Oli läheisyyden lähde sitten elinkumppani, mies, nainen tai yhteisö, on tärkeää voida kertoa jollekin onnistumisista. Yhtälailla on tärkeää tuntea, että joku lähellä oleva toinen aikuinen on kiinnostunut siitä, miten menee ja on rinnalla silloinkin, kun ei mene hyvin. Vanhemmuuden myötä lankeavan suuren vastuun ja merkityksen painoa kantamaan isä tarvitsee lähelleen toisia ihmisiä. Löytyvätkö nämä taakkaa jakavat ihmiset aina leikkipuistosta? Onko muskari paras paikka rakentaa ja etsiä kosketuspintaa? Entä jos koti on tyhjä rakkaudesta?

Nämä edellä esitetyt universaalit perustarpeet – itsemääräämisen kokeminen, omaehtoinen päteminen ja tunne läheisyydestä – kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan. Haasteena on, että jos yksi niistä toteutuu heikosti, ovat muutkin helpommin uhattuna ja isyys voi tuntua ajoittain raskaalta suorittamiselta. Mutta tuskinpa sekään on lopulta niin vaarallista. Raskaaseen ja harmaaseen arkeen voi yrittää puhaltaa kepeyttä vaikkapa ulkoisen motivoinnin keinoin, mutta se on oma tarinansa.

Tuomas Korhonen
Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja työskentelee Itä-Suomen yliopistossa opettajankouluttajana

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »