Vieraskynä: Korona-isyydestä ja synnytyksestä
Parkkipaikka oli täynnä autoja, joissa istui hermostuneita miehiä tuijottaen kännykkää ja odottaen lähtökäskyä. Puolentoista tunnin kuluttua oma puhelimeni soi: tule heti tänne.
Astuin keskelle synnytyssalin kirkkaita valoja. Kaksi kätilöä ja anestesialääkäri kääntyivät katsomaan. Vaimo ei kääntynyt, sillä hän makasi kyljellään odottaen puudutuspistoa selkäytimeensä. Heilautin kättäni kaikille ja kävelin vaimoni viereen niin, että hän näki minut. Olin odottanut koko päivän kotona ja vaimo käynnistysosastolla, sillä lapsi oli jo yliajalla ja synnytystä piti jouduttaa.
Muistelin edellistä synnytystä ja sitä, miten kivuliasta käynnistäminen ja synnytyksen odottelu saattoivat olla. Silloin pystyin kuitenkin olemaan vaimoni vierellä koko ajan, kävelemään pitkin käytävää hänen kanssaan ja puhumaan niitä näitä siitä, mitä joskus tulevaisuudessa tehtäisiin. Nyt hän joutui kulkemaan tuon matkan yksin ja vielä lapsen syntymää seuranneen yön, sillä koronan takia sairaalaan pääsi vain itse synnytykseen. Suomalainen järjestelmä toimi maailmanluokan tasolla, mutta yksinäisyys on synnyttäjälle todella raskasta. Mutta niin vain syntyi Sylvi, terve ja ihana lapsi.
Tiiviin työkesän jälkeen jäin syksyllä hoitamaan Sylviä kotiin. Mutta miten menisi tämä neljän kuukauden aika, jos kaikki olisi kiinni koronan takia? Mitä sitten, kun kaikki kerhot ja harrastukset, toisten ihmisten näkeminen ja tapaaminen jäisi pois?
Hämmästyttävän nopeasti elämä muotoutui luonnollisen rytmin mukaan: yön ja päivän, väsymyksen ja virkeän ajan, nälän ja kylläisyyden, kakkahädän ja helpotuksen, huomion tarpeen ja rauhaisan köllöttelyn rytmien mukaan. Koska päivisin oli kaksi päiväunta, aloin kävellä niiden aikana ulkona kärryjen kanssa. Kävelin kaupungin katuja, puiston käytäviä, meren rantoja. Kolmen viikon jälkeen huomasin, että päässäni alkoi olla tilaa ajatuksille, kuukauden jälkeen aloin nähdä, että vastaan käveli muitakin ihmisiä omine tarinoineen, ja parin kuukauden jälkeen aloin kuulla ja tuntea oman hengitykseni ja ruumiini rytmin. Tunsin, millaista on olla nälkäinen tai väsynyt, rauhallinen tai levoton. Koronasyksystä tuli eräänlainen hitaan ja hyvin yksinkertaisen elämän retriitti.
Tietysti oli aikoja, jolloin ketutti ankarasti herätä keskellä yötä monta kertaa, ja aamulla maailmaa katseli makuupussit silmien alla. Oli hetkiä, jolloin oli kikkailtava kärryjä kahden lapsen ja ruokakassien kanssa ovesta sisään hikisenä. Oli hetkiä, jolloin levollinen keinunta vaihtui erikoisjoukkojen operaatiota muistuttavaan sekuntipeliin. Mutta ne tulivat ja menivät. Päällimmäisenä tuntui hitaasti soljuvan elämän yhteinen rytmi. Luulen myös, että ulkona oleilu valoisan aikaan on ihmisen hyvinvoinnille tosi tärkeää. En kuitenkaan kokenut olevani tyhjän panttina, elämä on ollut täyttä.
Kun oli rauhaa, oli aikaa ja tilaa olla läsnä. Ja katsella lasta, joka syksyn mittaan alkoi katsella yhä enemmän takaisin. Eräänä päivänä hän oli oppinut naksuttelemaan kieltään kuuluvasti. Siinä hän istui sylissäni ja tutki jotakin mielenkiintoisen oloista kapinetta ja naksutteli, kun naksutin minäkin siihen väliin kerran. Hän kääntyi katsomaan kirkkaat silmät tuikkien ja nauroi, kuin sanoakseen: hyvä läppä faija, jutellaanko muutakin?
Mistä hän mahtaakaan jutella isona? Ensimmäistä vuottaan hän ei kuitenkaan tule muistamaan. Vuotta, joka meille aikuisille oli pandemian ja suurten mullistusten vuosi, mutta hänelle aivan normaali ensimmäinen vuosi tässä maailmassa rakkaiden ihmisten kanssa.
Stiven Naatus
Kirjoittaja kolmen upean tytön isä ja ihanan ihmisen puoliso, pappi ja asiantuntija
