Vieraskynä: Isä, se toinen vanhempi
Rion olympialaisten uutisointi muistutti meille, että kuinka kovaa tahansa nainen lyö tai juoksee, on hän ensisijaisesti äiti.
Yhtä masentavaa on, että media ja julkinen tila muistuttavat meille jatkuvasti, että isä on vanhempana toinen, äitiydelle alisteinen ja vähemmän tärkeä. Kun minusta tuli isä, opin, miltä tuntuu olla sivuroolissa tilanteissa, joissa olin olettanut olevani täysivaltainen, tasaveroinen aikuinen.
Kokemus syntyi lukuisista ohipuhumisista ja -katsomisista sekä tilanteista, joissa sosiaalinen koodisto kertoi isyyteni olevan jotain äitiyden normille alisteista. Toiseuteni vanhempana korostui erityisesti kahdessa tilassa:
1. Neuvolassa
Raskausneuvolassa tunsin vahvasti olevani poikkeama oletetusta, söpö pieni lisä, joka oli uskaltanut tulla äitien, vauvojen, sydänäänien ja hyvää tarkoittavien terveydenhoitajien vaalenpunaiseen maailmaan.
Tulevana äitinä ja isänä meidät kutsuttiin neuvolaan, jossa terveydenhoitaja näytti iloisen yllättyneeltä, että “ai, isäkin on mukana”, mikä sai minut häpeämään läsnäoloani. Hellä terveydenhoitaja jutteli tuttavallisesti puolisolleni ja tulevalle äidille yksikön toisessa persoonassa. Minua hän ei katsonut, vaan puhutteli ystävällisesti kolmannessa persoonassa: “isä voi istua sinne oven viereen”. Minua nolotti vielä enemmän.
Kun terveydenhoitaja oli katsonut, mitannut ja tarkistanut tulevan äidin, hän ojensi tälle raskauskalenterin, josta “näet, mitä sisälläsi tapahtuu nyt ja tulevien kuukausien aikana”. Minua kiinnosti siinä vaiheessa jokainen yksityiskohta tulevan lapseni kehityksestä ja aloin myös innoissaan selata kalenteria.
“Ai niin, kun kalenterin kääntää toisin päin, siellä on alhaalla pieni isien odotuskalenteri”, hoitaja sanoi – äidille. Kotona kääntelin tovin kalenteria, kunnes pääsin lukemaan pienellä printillä odottavan äidin kalenterista, miten “nyt on aika alkaa nikkaroida tulevalle vauvalle paikka kodissanne”. “Nyt on se vaihe, että sinun on oltava ajokunnossa koko ajan”. “Nyt on aika, että siirrät omat tunteesi syrjään ja keskityt tukemaan odottavaa äitiä hänen tarpeissaan”.
Ahdistuin, mikä oli kalenterin mukaan normaali asia, josta kannattaa jutella muiden isien kanssa. Ahdistuin kehotuksesta lisää.
Toiseuden tunnetta ja jopa ärtymystä aiheuttivat neuvolasta jaetun oppimateriaalin kehotus osallistua vauvan ja äidin elämään. En halua saada kehuja siitä, että kannan vastuuni jälkeläisestäni. En ole sen parempi vanhempi kuin vaimoni, jos pyrimme jakamaan lastenhoidon tasan. En halua osallistua omaan elämääni, haluan elää sitä. En halua siirtää tunteitani syrjään, haluan puhua niistä. Eikä minua kiinnosta nikkaroida.
2. Mediassa
Isien ja isyyden puuttumisen mediassa on silmiinpistävää, vaikka toki esimerkiksi eronnut julkkisisä kertoo, miten ”on selvää, että äidin koti on se ykköskoti”.
Helsingin Sanomien vanhempien aikapulasta kertovassa kolumnissamuistutetaan, miten pienten lasten äidit jäävät helposti pois juhlista. Samassa lehdessä kirjoitettiin tänä vuonna tärkeä juttu pikkulapsiajan ahdistavista puolista. Juttuun oli haastateltu pelkästään äitejä ja asiantuntijoita, jotka ovat naisia.
Helsingin Sanomien Tiede-sivustolla kehoitetaan vauvan bakteerikannasta kertovassa jutussa käyttämään vauvalta tipahtanutta tuttia äidin suussa. Vauvani sairastaessa etsin internetistä neuvoja kuumeisen lapsen kanssa ulkoiluun. Terveyskirjasto kertoi, että lapsi ”voi käydä rattaissa kauppareissulla äidin kanssa, kunhan vaatetus on sopiva”. En siis lähtenyt ulos.
Vaikka arvostan sitä, ettei suorituksiani arvostella isyyden kautta, on ohipuhuminen ulossulkevaa. Siksi toivoisin, että jos puhutaan vanhemmuudesta, puhuisimme vanhemmuudesta. Jos puhutaan lapsen kasvatuksesta, voidaanko puhutella lapsen vanhempia sukupuolesta riippumatta? Ja voidaanko opetella puhumaan isyydestä muuten kuin äitiydelle alisteisena terminä?
Johannes Mikkonen on projektikoordinaattori Demos Helsinki -ajatushautomossa.
