Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Vieraskynä: Isä ja ne muut tittelit

12.02.2017

Tiedättekö sen, kun joku kuvailee Twitter-profiilissa itseään “isäksi”? Usein tämä ominaisuus esitetään osana pitkää litaniaa, yleisimmin sen loppukaneettina: “Markkinointi-, media- ja digialan ammattilainen. Tuottaja, kirjoittaja, ohjaaja. Isä.” Tai: “Positiivinen innostuja ja ihmettelijä, yhdistelmä humanistia ja nörttiä. Sarjayrittäjä, luennoitsija, tutkija, konsultti ja tietokirjailija. Isä.”

Tapasin pitää tällaisia kuvauksia oireellisina ilmentyminä ajallemme ominaisesta persoonabrändin pönkittämisestä ja projektivanhemmuudesta. Ikään kuin isyys olisi vain yksi rivi ansioluettelossa yksi lyömäase muiden joukossa siinä burnoutteihin kurottavassa mainetalouden kilpavarustelussa, jossa lopulta voi olla pelkkiä häviäjiä.
No, ajatukseni tästäkin asiasta ehtivät muuttua esikoisen vauvavuoden aikana. Nyt ymmärrän Twitter-isiä ainakin sen loppuosan verran: “… Isä.”

Pidin viime vuonna kolme kuukautta vanhempainvapaata ja sen perään kuukauden isyysvapaata. Palasin töihin lokakuun alussa. Tai no, täsmällisesti ilmaistuna palasin työskentelyapurahakaudelle. Minulla ei ole työaikaa eikä työnantajaa, mutta töitä on senkin edestä, eli periaatteessa rajattomasti.

Rehellisyyden nimissä on heti sanottava, että en ollut aivan toimettomana koko perhevapaa-aikaani. Kun tekee työtä, joka koostuu monista päällekkäisistä ja vähän joka suuntaan rönsyilevistä projekteista, ei totaalinen irtautuminen ole mahdollista, tai ainakaan se ei ollut minulle mahdollista. Vielä ennen vanhempainvapaata leikittelin villillä ajatuksella, että entä jos kerrankin laittaisin sähköpostiin lomavastaajan. Arvioin lopulta, että se tulisi aiheuttamaan enemmän ongelmia kuin ratkaisemaan niitä. Jatkoin sähköpostien lukemista ja niihin vastaamistakin. Olin tavoitettavissa. Aloitin viestejä sekä itseäni että vastaanottajaa epämääräisesti syyllistäen: “Hei! Olen nyt vanhempainvapaalla, mutta…”.

Vanhempainvapaata edeltänyt kevät meni koti-isyyteen laskeutuessa. Tyhjensin kalenteria ja to-do-listaa. Luovuin muutamista luottamustehtävistä. Yritin olla sopimatta mitään tuleviakaan töitä, jotka voisivat tulla minun ja vauvakuplan väliin. Haaveilin downshiftaamisesta, tai oikeastaan halusin totaalisen irtioton, mutta sen tavoittelusta tuli itsessään melkoinen projekti. Sälää oli ylitsevuotavan paljon, ja varsinainen työni, juuri aloittamani unelmien tutkimusprojekti ei tuntunut etenevän mihinkään. (Terveiset rahoittajalle…!) Tästä huolimatta myöskään työpöydän tyhjentäminen ei oikein sujunut. To-do-lista lyheni tuskastuttavan hitaasti.

Ehkä tehtävä oli alunperinkin mahdoton. Jos on vuosien ajan opettanut itsensä uppoutumaan työhön joka solullaan, ei poisoppiminen käy hetkessä. Kävi myös ilmi, että suhteellisen itsenäiseksi kuvittelemani työni on kiinni lukemattomista prosesseista ja aikatauluista, jotka eivät ole minun itseni hallinnassa. Viikkoa ennen vanhempainvapaan alkua oli pakko myöntää puolisolle, että pieleen meni. Töitä jäi roikkumaan.

Meille vanhempainvapaan jako puoliksi tarkoitti symbolista ja konkreettista viestikapulan vaihtoa. Minun piti ottaa päävastuu. Kuitenkin jo ensimmäisellä yhteisellä junareissulla vetäydyin läppärin kanssa töiden pariin, kun puoliso jäi toiseen vaunuun lasta nukuttamaan.

Eikä se siihen jäänyt. Vanhempainvapaan aikana kirjoitin puolet eräästä tutkimusartikkelista, keräsin aineistoa tutkimushankkeeseeni, kävin tieteellisen lehden toimitussihteerin rooliini liittyvää kirjeenvaihtoa, valmistelin syksyisin opettamaani kurssia, toimitin kollegoiden kanssa painovalmiiksi yhden kirjan, ja niin edelleen. Kaiken huipuksi kävin vielä ulkomailla pitkällä konferenssimatkallakin.

Puhdetöinä harrastimme muun muassa atk:ta sekä
kokeellista runoutta

En siis ollut pelkästään pinnasängyn ja vaipanvaihtoalustan välissä, vaikka tällaista sankaritarinaa mieluiten kertoisin. Mutta olin siellä kuitenkin paljon. Siellä vauvakuplassa, jossa vauvojen ohella näkee yleensä vain “muita äitejä”. Olin työntämässä vaunuja aamupäivän tyhjillä kaduilla ja leikkimässä älyttömiä päristelyleikkejä. Otin vanhemmuutta haltuun. Opeteltiin nukkumista, syömistä, ryömimistä ja kiipeilemistä. Pyykättiin, järjesteltiin vaatteita ja tyhjennettiin tiskikonetta. Naurettiin. Joskus turhauduttiin. Yritettiin tulla toimeen keskenämme. Aloitettiin muskari niiden “muiden äitien” kanssa. Me, minä ja vauva, yhtenä toimintayksikkönä.

Olin välillä aika poikki, mutta myös tyytyväinen. Onnellinen. Koti-isän tontti tuntui kiistattoman merkitykselliseltä välillä hieman toisteiselta, mutta silti aina yhtä arvokkaalta. Kodin ulkopuolinen työ sen sijaan alkoi tuntua etäiseltä ja hankalalta asialta, joka tuli “tielle”; joka oli ylimääräistä ja liikaa. Vähäisellekään työnteolle ei löytynyt sopivia hetkiä kuin niinä päivinä, kun mummon hoitoavun turvin rämmin kohti kuukausia sitten ohitettuja deadlineja.
Roikkuvat rästit pitivät minut kiinni työssä, mutta samalla aloin jotenkin irtautua siitä. Jos päiväunien ajaksi tai alkuiltaan jäi hetki omaa aikaa, keksin lukemattomasti parempia tapoja käyttää sitä kuin edes ajatella työtä. Työtä, jota kuitenkin olin aina pitänyt ensisijaisesti kutsumuksena ja vain toissijaisesti rahan hankkimisen keinona.

Mitä vanhempainvapaasta siis jäi käteen? Jos joku nyt kysyy kuulumisia, siinä “isä” on luettelon kärkipäässä. Minulle kuuluu etenkin sitä projektia. Lisäsin henkiseen Twitter-profiiliini ominaisuuden “isä”.

Jäi sinne silti muitakin määritelmiä.

Juhana Venäläinen
Kirjoittaja on muun muassa isä ja tutkija.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »