Vieraskynä: Hyvä lähtemään
”Jaa sie uskot Jeesusta?” kysyi sinisiin henkselihaalareihin pukeutunut tukeva huoltomies, kun tulin hissistä patjan kanssa. Hölmistyin. Näytinkö pyhäkoulun opettajalta vai näkikö mies jostain, että olin hengen miehiä? Änkytin jotain takaisin ja miestä nauratti. ”Sehän sanoi, että ota vuotees ja käy! Etkö sie muista?” mies hohotti ja painui ohitseni hissiin. Naureskellen survoin patjan ja vähäiset vaatekassini autoon ja lähdin. Olin taas muuttamassa, tällä kertaa opiskelupaikkakunnalta pääkaupunkiseudulle kesätöihin ja oloni oli täynnä jännittynyttä, kihelmöivää odotusta.
Poikamiehenä muutin hyvin usein ja olin muutenkin koko ajan tien päällä. Opiskelin talvikaudet Rovaniemellä ja ajoin viikonloput rekkaa. Kesät työskentelin autokuskina pääkaupunkiseudulla. Noudatin sedältäni saatua neuvoa, ettei poikamiehen kannattanut hankkia enempää tavaraa kuin mitä henkilöautoon mahtui. Sillä tavalla olisi aina helppo lähteä. Ja niin olikin. ”Matti se on hyvä lähtemään”, muistan isäni sanoneen. Kortteerit ja kämppäkaverit vaihtuivat ja vaikka taloudellisesti olin köyhä, henkisesti olin rikas, suunnattoman rikas. Minulla oli paljon kavereita!
Minun kohdallani perheen perustaminenkaan ei ole (ainakaan vielä) rauhoittanut lähtemistä. Arjessa olen kyllä mielelläni kotona mutta viiden vuoden naimissa olon aikana olemme muuttaneet useita kertoja. Muuttojen motiivien eli toiveiden, unelmien, työkuvioiden, lastenhoidon, sukulaisuussuhteiden ja mielenkiintoisten asuntojen virtuoosimaisena yhdistelijänä toimii vaimoni. Miehen aivot eivät mitenkään taivu moiseen, paitsi kapellimestareilla ehkä. Siksi olen tyytynyt tarkastelemaan aina käsillä olevaa muuttoa tarkkailijan roolista, esittämään muodon vuoksi pieniä korjausehdotuksia ja hyväksynyt hankkeen.
Nyt rojumme eivät enää mahdu henkilöautoon. Yhä isompaa Scaniaa saa peruutella pihalle, kun meidän tavaroita kärrätään kyytiin. Olemme tiedostaneet, että emme ole vielä oikein löytäneet lopullista paikkaa asettumiselle, emmekä tiedä, onko sellaista. Siksi tavaraa, varsikaan tonnin painoisia isoisän tammesta veistämiä senkkejä ei kannata tähän huusholliin paljoa hankkia; lähtöjen täytyy edelleen olla helppoja.
Onko jatkuva muuttaminen sitten lapselle hyvästä? Meillä on kokemusta vain yhden lapsen kanssa muuttamisesta. Kolmevuotias poika tuntuu suhtautuvan uteliaasti ja hyvällä mielellä uuteen. Toisaalta tähän mennessä muutot ovat suuntutuneet hänellekin jo ennalta tuttujen serkkujen lähimaastoon.
Joka tapauksessa hän näyttää olevan tyytyväinen ja tasapainoinen, vaikka toiset sanovat, että jatkuva ympäristön vaihdos tekee lapsista levottomia. Väittäisin, että jos perusasiat ovat kunnossa ja lapsi kokee turvallisuutta, ei muuttaminen ole sen kummempi riski. Muuttaahan ne ihmiset Amerikkaankin ja isojen perheiden kanssa vielä. Luulisi silloin kaikilla onnistuvan siirtyminen lähiöstä toiseen.
Onko lähteminen henkisesti helppoa? On ja ei. Vaikka kiinnymmekin helposti ympärillämme oleviin ihmisiin, rakennamme uusia verkostoja nopeasti. Se on ominaisuus, josta on apua, jos ympäristö vaihtuu usein. Silti ikävöin edellisistä asuinpaikoista ainakin Villeä, Veskua, Artoa, Pasia, Andreasta, Ekiä, Makea, Karia, Jania, Juhaa, Seppoa, Jukkaa, Jannea, Aleksia, Jarnoa, Topiasta, Jyrkiä, Iiroa, Mattia, Heikkiä, Anttia, Simoa, Maukkaa, Tuurea, Joukoa, Tapsaa, Juspea, Jaakkoa, Anssia, Samppaa, Raimoa, Peteä, Joonaa, Miikaa, Tommia, Erikiä, Temeä, Palea, Veikkoa, Hannua, Esaa, Juusoa, Teroa, Timppaa, Matiasta, Sebua, Tuomasta, Mikkoa, Valtteria, Ollia, Samia, Jopia, Juhania, Aria, Sampoa, Nikoa, Ripeä, Ottoa, Joonasta, Henkkaa, Jarkkoa, Panua, Ilkkaa, Mikaa, Ilaria, Topea, Lauria, Vellua, Eeroa, Sakkea, Jussia, Topia, Arttua, Tuukkaa, Köpiä, Jullea, Reijoa, Harria, Antonia, Kaitsua, Ilpoa, Pekkaa, Jonea, Juhoa, Tuomoa ja ketä niitä oli.
Usein mietin illalla, että joskus vielä ajan pihaan, jos jätkät sattuisivat olemaan tupakilla. Mutta ei ne välttämättä ole, nekin ovat voineet lähteä.
Ps. Lähtöön liittyy aina se kihelmöivä jännitys ja uutuuden viehätys. Usein haaveilen muuttavani Kaliforniaan, jossa ajelisin päivät pitkät hyvin ruskettuneena ja hampaat valkaistuina 70-lukulaisella avo-Buickilla. Vaimonikin muuttaa muuten sujuvasti mutta Amerikkaan saisin kuulemma lähteä ihan itsekseni.
Matti Tokola
