Vieraskynä: 31-vuotias isoisä
Olen ollut nuori isä yhdentoista vuoden ajan. Lapseni ovat esi-teini, ei-lainkaan teini ja wannabe-teini. Itse olen teini-iän ohittanut 31-vuotias.
Esikoiseni tykkää hoitaa ystävien pieniä lapsia. Toki lastenhoidon virallinen valvonta on vanhemmilla, mutta hänelle syntyy tarpeellista kokemusta vastuunottamisesta ja töiden tekemisestä. Saa hän siitä palkkaakin. Kaksi muuta huseeraavat innokkaasti apuhoitajan virassa intensiteetin ja vastuun välillä hukaten, mutta esikoinen ottaa tehtävänsä vakavasti.
Rakastan seurata viisikymppisiä ystäviäni, kun heistä tulee isovanhempia. He menevät sanalla sanoen sekaisin. He puhuvat siitä jatkuvasti, näyttävät kuvia ja raportoivat, mitä pieni nyt on oppinut.
Kun oma esikoiseni syntyi, olin myös melko sekaisin. Ajoin ratikkakiskoja pitkin Naistenklinikan synnytyssairaalasta Meilahdesta Munkkiniemeen kotiin ja pelasin seuraavan yön yli jalkapallopeliä tietokoneella. Nämä tuoreet isovanhemmat ovat vähintään yhtä sekaisin. Kerran pääsin junassa seuraamaan kun tuoreet isoisät keskustelivat lapsenlapsistaan. Junamatka tuntui suhteellisen pitkältä kuunnellessa heidän keskustelujaan. Sympaattisia toki.
Minulle on huikea tunnelaboratorio, kun saa ottaa vaikkapa 2-vuotiaan hoitolapsen kotiin muutamaksi tunniksi. On kuitenkin jo yli 5 vuotta kulunut siitä, kun nuorimmainen oli taapero.
Näiden pienten hoitolasten seuraamisen lomassa voi itse käydä mahdollisia tulevia isovanhemmuuden tunnemyrskyjä aivan pienen pieneltä laidalta läpi jo etukäteen. Tunnelaboratorion koeputkistoon voi laittaa vaikkapa ajatuksia siitä, kun voi hetken ottaa vastuuta ja melkein heti siitä luopua. Voi tutkia, miltä tuntuu syöttää sotkevaa lasta yhden kerran viikossa, eikä se olekaan jokapäiväinen pakkopulla. Voi nauttia siitä, että voi kerran kuukaudessa ottaa täysin sekavia höpöttävän talleron kauppareissulle ja todeta sen menevän aivan mukavasti. Voi kokea sen ilon, kun hoitolapsen äiti tai isä saapuu juuri oikealla hetkellä ennen vaipanvaihtoa noutamaan pienokaisen.
Voi aistia, miltä tuntuu, kun saa rusinat pullasta ilman vanhemman jokahetkistä vastuuta.
Ei, en kuvittele olevani isoisä. Sen hetken tulemisesta kun ei joka tapauksessa ole mitään takeita. Mutta voin pienen pieneltä osalta käydä ajatuksissani läpi sitä tosiasiaa, että mahtaisin olla itsekin melko sekaisin joskus vuosien tai vuosikymmenten päässä, jos sellaiseen tehtävään elämä minut nakkaisi.
Sitä mahdollisuutta odotellessa voin suositella kaikille lämpimästi: katsokaa lasta, siinä on elämä. Erityisesti omissa.
Mikko Hintsala
Kirjoittaja on espoolainen kolmen lapsen isä, joka työskentelee ihmisten parissa ja osallistuu maailman muuttumiseen luottamushenkilönä ja viihtyy musiikin ääressä
