Vettä myllyyn
Lapsellinen mies Topi Linjama polki kirjassaan Bach ja pyöräilyn taito (2025) ympäri Suomen, ja jossain Oulun korkeuksilla keksi miettiä, mihin suomalaiset 1930-luvulla perustivat suomalaisuutensa, kun talvisotia ei oltu vielä keksitty. Ajatus on tänään ajankohtainen.
Teppo Turkki käsittelee Apu-lehden kolumnissaan nuorten tulevaisuususkoa. ”Luottamuskriisin kovin hinta nähdään tänään nuorissa”, hän kirjoittaa. Nuorten luottamuspulan kauhukuvia ovat Turkille talouskasvun, syntyvyyden, demokratian toimivuuden sekä maanpuolustustahdon hiipuminen.
Huoli on oikea mutta yritysten menestyminen ja reserviläisyysharrastus kolahtavat outoina näkökulmina nuorisokontekstissa. Miten tämän kauniisti sanoisi… Itse en halua, että nuoret haluavat kuolla Isänmaan puolesta.
Juoksevat nuoret hukkaan kun ruudin mustat ruusut puhkeavat kukkaan, runoilee Federico García Lorca Mustalaisromansseissaan.
Samasta aiheesta kirjoittavat Timo Harakka ja Sophie Lowe Helsingin Sanomien Vieraskynässä 3.12. Ratkaisukeskeisesti he viittaavat Walesissa säädettyyn lakiin, joka sitouttaa julkisen hallinnon pitkän aikavälin tavoitteisiin. ”Tulevaisuuslaki ei kuitenkaan ole ratkaisu, vaan ratkaisun edellytys. Se osoittaa päättäjien rohkeutta katsoa vaihtuvien hallitusten yli tulevaisuuteen.”
OLISIKO VASTAUS Topin kysymykseen siinä, että sata vuotta sitten identiteetin kiinnekohtia ei etsitty menneisyydestä vaan tulevaisuudesta? Ketä kiinnostaa vuoden 1918 tapahtumien oikea nimitys, tai se, tuleeko joulukuista pyhäpäivää piristää Laineen, Molbergin, vai Louhimiehen Tuntemattomalla? Nuijasotakin lienee vielä loppuun puimatta.
Koin aavistuksen nuoren itsenäisen valtion hengestä vaihto-opiskellessani Tartossa, Virossa, entisessä neuvostomaassa. Ennakkoluulottomuus näkyi uusien teknologioiden käyttöönotossa, e-kansalaisuudessa; miten kaikki palvelut ajo- ja kirjastokorteista lääkärikäynteihin ja kotiäänestämiseen olivat yhden henkilökortin ja -tietokannan takana. Ekaluokkalaisilla ohjelmointikursseja mon dieu. Tässä kontekstissa lähes Ameriikan Yhdysvaltojen mittakaavoihin yltävä taasiseseisvuspäevan lippujenliehuttelu tuntui sopivalta.
MIELESTÄNI SODAT ON SODITTU, eikä niistä ole suomalaisuuden perustaksi. Ortodoksit pystyttävät haudalle puisen ristin, joka kestää sen aikaa kun muisteilijat elävät. Toki lähihistoriasta on vaikea keksiä parempiakaan kiinnekohtia. Nokia ei sitten osannutkaan kännyköitä tehdä, jääkiekon MM-voitot ovat vähän turhan maskuliinista huumoria sukupuolten moninaisuuden keskelle, ja Lordin euroviisumenestystä varjostaa kisojen nykyinen kilpailijakanta.
No, siviilipalvelusmies täällä huutaa metsään vain. Suoritin palvelukseni kirjastomaailmassa yliopisto-opintojeni lomassa. Kajaanissa kävin 18-vuotiaana viikon kääntymässä, en osannut lähteä leikkiin. Veistelin jälkikäteen sellaisen ajatusleikin, että jos se keltainen valtio tahtoo miehittää nyt vaikka Rukan laskettelurinteet tai Kampin ostoskeskuksen, niin antaa mennä.
Tulevien sukupolvien itsenäisyyden perusta löytyy todennäköisesti jostain perustavanlaatuisesti epäsuomalaisesta: positiivisesta suhtautumisesta uuteen ja tuntemattomaan. Olin taannoin seuraamassa tekoälyä ja taidetta käsittelevää seminaaria, ja minut yllätti, miten nuoret alan harrastajat puhuivat aiheesta laikaan vailla maailmantuhon manailua. Miten tekoäly saattoi auttaa esimerkiksi kuvataiteilijoita tai kirjoittajia hahmottamaan ja luonnostelemaan tuotoksiaan. Huomasin olleeni siihen asti ainoastaan sellaisen puheen ympäröimä, jossa muutoksessa ja murroksessa nähtiin ainoastaan haittoja.