Vauvafoorumeilta Korinttilaiskirjeeseen: Miten suhtautua kasvattajan rooliin?

Mieleni tekisi pilke silmäkulmassa väittää, että lapset ovat ihan kivoja mutta vanhemmuus ei nykyajan city-ihmiselle sovi. Jälkikasvun hankkiminen on toki yhä luonnollista jatkoa koulutuksen, parisuhteen, pankkilainan, ja labradorin muodostamalle elämänpolulle. Vaan entä sitten kun lasten piirrustuksista ja kevätjuhlaesiintymisistä on saatu somekanavat täyteen – mitä iloa jälkikasvusta yksilölle sen jälkeen oikeastaan on? Velvollisuuksia ja pakkoa ja jatkuva tunne siitä, että oikea elämä on jotain muuta.

”Olen yrittänyt jo lähes 2 vuotta taistellä tätä vastaan, mutta nyt olen valmis nostamaan kädet pystyyn ja toteamaan ettei minusta ole äidiksi.”

Tämä mietelmä oli alunperin leikkimielistä riidanhaastoa, todennäköisesti aamukahvia vaille jääneiden aivojen tuotos, enkä suinkaan usko sen yleispätevyyteen. ”Onhan aikamme on individualistista” – ja muuta yhtä syvällistä eteissosiologisointia (keittiöpsykologian vastine. huom.) Päätin kuitenkin koetella väitteen pätevyyttä, ja ihmislaboratorioista kattavimmalta, vauva.fi:n foorumeilta, löytyi sille helposti tukea. Miten moni puhuikaan siellä lasten saannista häpeävään tai katuvaan sävyyn, ja myöntää suoraan, ettei äitiys/isiys/vanhemmuus tunnu omalta (en halua osoitella tässä minkään tietyn keskusteluketjun suuntaan, ”en halua olla…” toimii hakuvirkkeenä).

”Toisin kävi. Vastuu tuntuu todella raskaalta, pientä ovat ne hetkittäiset onnen tunteet verrattuna siihen jatkuvaan huoleen ja ahdistukseen varsinkin kun tiedän sen vielä lisääntyvän lapsen iän myötä. Sääliksi käy poikaa millaisen isän on saanut.”

Myös esimerkiksi YLE:ltä löytyy äitien kokemuksia käsittelevä artikkeli, jos nyt vauva.fi:tä vakavampaan journalismiin on luottaminen. Ilmiötä käsittelevää aineistoa löytyy häkellyttävän paljon. Vanhemmuuskipuilun lakaiseminen yksilökeskeisyyden maton alle tuskin auttaa ymmärtämään sitä sen paremmin.

Keskustelin aiheesta ystäväni kanssa vähemmän haastavaan sävyyn, ja vertailimme omia kokemuksiamme lapsista, kasvatuksesta, ja vanhemmuudesta. Vaikken itse ole kokenut isyyden tuomaa roolinmuutosta vaikeana, on mielenkiintoista havaita, että vanhempana olemisen tapoja on erilaisia, ja useammat kuin yksi sellaisia, ettei elämänvalintoja tarvitse katua. Ystäväni kertoi perheen isän ottaneen pääkasvattajan vastuun ja itse olevansa ”hauska äiti”. Järjestely kuin järjestely toimii parhaiten silloin kun osapuolten ei tarvitse pikkuhiljaa lipua kohti tyhjyydentunnetta ja masennusta, jotka voivat seurata siitä kun oma rooli ei omalta tunnu. Vedin keskustelustamme sen johtopäätöksen, että osallistuminen omien voimien mukaan on kestävämpää kuin itsensä tai toisten loppuunajaminen. Utopiaa? Vauvaperheissä alkaa ohimoita kivistää mutta vähääkään vanhempien lasten kanssa kyse on jo realismista.

Olivatko sitten syynä keskustalussa vilahtaneet edellisviikonlopun hääjuhlat vai mikä, mutta jotenkin ajauduimme seuraavaksi häästereotypioista suurimpaan, Paavalin Korinttilaiskirjeeseen, josta pappi joka kesä saa siteerata miten ”rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile” etc. etc.

Halusin tietysti viisastella siitä, että ote on huvittava osa romanttista rakkautta juhlistavassa hääjuhlassa sitä taustaa vasten, mitä ”rakkaudella” Paavalin aikoihin tarkoitettiin. Oikestaan: mitä kaikkea sillä tarkoitettiin. Kreikan kielessä ei yhtä sanaa tälle kauniille asialle löydy vaan jopa viisi. Sanavalinnasta riippuen ihminen voi rakastaa jumalaa, seksiä, ihmistä, yhteisöjä, tai jopa kokonaisia kansoja. Apostoli puhuu tietysti jumalaan kohdistuvasta rakkaudesta. Romanttinen ajatus sielun toisen puoliskon löytymisestä antoi odottaa itseään vielä yhden tuhat vuotta.

Näsäviisasteluni keskeltä nousi assosiaatio keskustelussa aiemmin käsiteltyyn vanhemmuuteen. Voisiko vanhemmuuden kokeminen ongelmaksi olla peräisin sen liian kaksinapaisesta määrittelystä? Voisiko vanhemmuutta tai kasvattamista ajatella rakkauden tapaan monimuotoisesti ja -ulotteisesti? Olisiko kipuilua vähemmän, jos isäksi, äidiksi, kasvattajaksi, tai lähihenkilöksi joutuneen vaihtoehdot eivät ole joko-tai vaan erilaisia välimuotojakin olisi? Erilaisten perhemuotojen keskellä näin välttämättä tapahtuukin.

Itse astun vastuullisen kasvattajan saappaisiin joka toinen viikko, ja väliajat olen sitten jotain muuta; hauskana kaverina lähettelen pojille Tähtien sota- tai Sormusten herra -aiheisia meemejä.

Samu kirjoitti aiemmin siitä, miten helppoa on olla sankari-isä. Sanat ’isä’ ja ’äiti’ voivat olla raskaita kantaa – niiden välisestä epäsuhdasta huolimatta – varsinkin jos suhde omiin vanhempiin ei ole se auvoisin. Tunnistan jo mainitun keittiöpsykologin nostavan päätään, enkä kehittele ajatusta pidemmälle. Mitä enemmän sitä makustelen, ’kasvattamisesta’ puhuminen tuntuu paremmalta vaihtoehdolta. ’Kasvattajassa’ on kiva fenomenologinen viba: kasvattaja on kasvattaja vain kasvattaessaan, ei baaritiskillä tai taloyhtiön kokouksissa. ’Äideillä’ ja ’iseillä’ tilanne voi olla toinen, ainakin pään sisällä.

En kannata ajatusta siitä, että sanoja vaihtamalla tai kieltämällä muutetaan todellisuutta. Se kestää kyllä sanoista riippumatta. Sanavalinnoilla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, kuinka asioihin suhtaudumme tulevaisuudessa. Jos äitiys tai isyys tuntuu merkityksiltään liian täyteenahdetuilta, miksei pitäisi pientä välilomaa vaikka sitten hauskan kasvattajan roolikuteissa? Voimakkaat sanat ovat kielen rikkautta. ”Äiti” ei turhaan kiiku kärkikahinoissa aina kun suomen kielen kauneimmasta sanasta äänestetään. ”Rakkaus” taas on ruma sana, kuten Ismo Alanko laulaa. Ja se on hyvä. Ameriikanenglannin tapa rakastaa samalla sanalla lähimmäistään ja jäätelöä kielii rappiosta.

*lainaukset:

https://www.vauva.fi/keskustelu/4437618/ketju/isyys_v_tuttaa_ja_ahdistaa

https://www.vauva.fi/keskustelu/1572218/ketju/en_halua_olla_aiti