Vanhemmalle valehteleminen avainkokemuksena

Olin ehkä seitsemän tai kahdeksan, kun käärittiin naapurin Timon kanssa jotain kuivattuja lehtiä puhelinluettelon sivuun ja poltettiin niitä vadelmikossa ladon takana. Pikkuveli oli mukana. Röökin jälkeen syötiin sipulia, ettei hengitys haise. Paitsi pikkuveli ei syönyt, koska hän ei pitänyt sipulista. Kotona pikkuveli kärähti tupakanpoltosta, minä en.

Tämä tarina nousi muistin kätköistä mieleeni, kun luin Claes Anderssonin kirjaa Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus. En voi olla varma, kuinka hyvin kertomani tarinan yksityiskohdat pitävät paikkansa. Muistan vadelmat, ladon, sipulin tai valkosipulin, mutta voi olla, että yhdistän mielessäni useampia tarinoita yhdeksi.

Yhdestä asiasta olen koko lailla varma: pikkuveli jäi kiinni tupakanpoltosta, mutta minä en. Onnistuin jymäyttämään äitiä.

Alkuvuodesta sain Taiteen edistämiskeskukselta apurahaa satutuntien pitämiseen. Aika usein olen kertonut satutunnilla lapsille afroamerikkalaista tarinaa nimeltä Lumoava laulu. Sadun, joka löytyy Tarinatie-nimisestä kirjasta, idea on lyhykäisyydessään tämä:

Pieni tyttö asuu mökissä vanhempiensa kanssa. Mökin ympärillä on puutarha, puutarhan ympärillä aita ja aidassa portti, josta tyttöä on kielletty menemästä ulos, koska siellä voi olla vaarallista. Eräänä päivänä tyttö poimii kukkia puutarhassa ja huomaa ihanan kukan portin toisella puolella. Hän ajattelee kipaista hakemaan kukan ja avaa portin, mutta hieman kauempana on toinen ihana kukka ja tyttö hakee senkin, mutta huomaa vielä kauempana lisää ihania kukkia. Kohta tyttö on aika kaukana portista ja hän on niin iloinen, että alkaa laulaa lempilauluaan. Kun tyttö laulaa, hänen ylleen lankeaa varjo: hänen takanaan seisoo susi, joka tuijottaa häntä keltaisilla silmillään. Susi avaa valtavan kitansa ja pyytää, voisiko tyttö laulaa vielä tuota lumoavaa laulua. Tyttö laulaa, ja tytön laulaessa susi sulkee silmänsä ja hymyilee. Mutta tyttö hiipii hiljaa taaksepäin. Laulun loputtua susi avaa silmänsä ja loikkaa tytön luo: ”Liikuitko sinä?!” ”Ei, en susikulta, miksi olisinkaan liikkunut”, tyttö valehtelee ja susi uskoo. Kuvio toistuu kolmesti ja kolmannella kerralla tyttö onkin jo luikahtanut portista pihalle ja päässyt turvaan.

Lapset pitävät Lumoavasta laulusta ja niin pidän minäkin, koska siinä on selkeä draaman kaari. Se joskus vähän harmittaa, että tässäkin sadussa pahiksen viitta on puettu suden harteille.

Mutta entä sadun viesti: Tyttö pääsee pinteestä valehtelemalla menestyksellisesti. Onko oikein valehdella? Eikö valehteleminen olekaan väärin? Satu Saapasjalkakissasta on samantapainen: kissahan valehtelee suut silmät täyteen parantaakseen isäntänsä asemaa. Järjestynyt sääntöyhteiskunta sanoo, että valehteleminen on väärin. Lapsiyleisö ja intuitio kuitenkin väittävät, ettei asia ole niin yksioikoinen. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Saapasjalkakissa valehtelee minkä kerkeää. Unkarilainen postimerkki vuodelta 1960.

Ensinnä voisi huomauttaa, että näissä molemmissa saduissa pieni valehtelee suurelle ja hyvä pahalle. Tämä voi olla tärkeä seikka, kun tutkitaan valehtelun moraalista ulottuvuutta.

Toisen näkökulman tarjoaa psykiatri Andersson (Luova mieli, s. 38):

”Ehkä tärkeimpiä hetkiä on, kun ensimmäistä kertaa valehtelee äidilleen/isälleen jäämättä valheesta kiinni. Muistan itse sen hetken elävästi. Siitä lähtien tiesin, ettei vanhempieni ylivalta minuun ollut ehdoton ja että olin itsenäinen ja ainakin jossain määrin heistä riippumaton ihminen.”

Andersson oli kahdeksanvuotiaana käynyt jossain luvatta kaverinsa kanssa elokuvateatteri Kit-Catissa. Äiti torui kotona, kun poika ei ilmestynyt ruokapöytään. ”Olimme kaverini kanssa pelaamassa futista. Unohdin ajan kulun. Anteeksi”, poika huiputti.

Tulkitsen Lumoavan laulun suden edustavan aikuista, jolla on valta lapseen. Tällaisiahan me vanhemmat saatamme joskus olla: uhkailemme ja vaadimme lasta tekemään, mitä käsketään. Lapsi samastuu päähenkilöön, joka nokkeluutensa ansiosta peittoaa ylivoimaiselta vaikuttavan aikuisen, suden. Tyttö selviytyy pinteestä ja huomaa Anderssonin tavoin, valehtelemalla, ettei aikuisen ylivalta häneen olekaan ehdoton.

Luulen, että tästä kokemuksesta voimautuneena sadun tyttö valehteli vielä vanhemmilleen, että hän oli pysytellyt kaiken aikaa puutarhassa. Luulen niin, koska niin me aikuisetkin toimimme. Sanomme valehtelun olevan väärin, mutta muunnamme mutkattomasti totuutta säästääksemme läheisiämme. Valehtelemme, että hyvin pyyhkii, vaikka ei pyyhi. Kyllä tässä ihan jaksetaan, vaikka ei jakseta. Ei se mitään, vaikka kyllä se mitään. Valehtelemme, etteivät multitaskaus ja kännykän räplääminen ole minulle ongelmia, vaikka ne ovat. Ja entä joulu, tuo siunattu valehtelun aika! Valehtelemme itsellemme ja toisillemme, että suklaan, rahan ja alkoholin käyttö ovat hallinnassa. Lapsia huiputamme tarinoilla tontuista ja joulupukista.

Ehkä päätän postauksen näihin jouluisiin tunnelmiin. Valehdelkaa vastuullisesti!

Topi Linjama

PS. Pidän Tarinatiesstä kovasti ja olen näemmä elokusssa 2018 kirjoittanut kirjan toisesta sadusta, Kukonpoika Hopu-Hopista