Uudenvuodenpuhe 12.1.2018
Lapset, avkomlingar,
Tämä puhe olisi täytynyt pitää jo yli viikko sitten, mutta tunnettehan tapani: aina jonkin verran myöhässä. Tiukkojen aikataulujen todellisuus ei ole milloinkaan ollut ominta aluettani ja totean heti tähän alkuun kuinka hienoa on huomata, että selvisimme taas yhdestä vuodesta nähdäkseni ihan ehjin nahoin.
Lapseni,
Vuosi on siis jälleen vaihtunut, mennyt on paketoitu ja tuleva otetaan toivottavasti avoimin mielin vastaan. Te täytätte kuluvana vuonna 11, 8 ja 3 vuotta. Tärkeämpänä pidän kuitenkin sitä kasvua, joka teille tapahtuu numeroiden ulkopuolella. Sitä voisi kai kutsua sisäiseksi kasvuksi, josta niin usein puhutaan. On ollut sykähdyttävää nähdä, kuinka teidän yksilölliset luonteenlaatunne ja mielenkiinnon kohteenne tulevat yhä selvemmin esiin.
Yksi kirjoittaa tarinoita, lueskelee ja koodailee. Toinen on alkanut piirtää yhä keskittyneemmin muotokuvia ja tehdä hurjia temppuja voimistelurenkailla. Kolmas, se pienin teistä, viihtyy jo melkoisen pitkiä aikoja omien leikkiensä parissa ja hakee yhä varmemmin paikkaansa vanhempien sisarustensa aiemmin hallitsemilta reviireiltä. Te olette tutustuneet uusiin ihmisiin, mutta toisaalta lujittaneet entisestään suhteitanne vanhoihin kavereihinne. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa te haluatte usein keskustella teille tärkeistä asioista ja tapahtumista. Tämä kaikki edellä mainittu ilahduttaa minua suuresti.
Lisäksi te sähläätte ja sotkette, mutta teillä on siihen täysi oikeus, kuten myös elektronisen musiikin kuuntelemiseen olohuoneessa hitusen liian lujalla. Tapanani ei ole ollut antaa uudenvuodenlupauksia, mutta tämän oikeutenne minä lupaan yrittää muistaa.
Hyvät lapset,
Toisinaan en voi kuin ihmetellä, millaisia asioita te muistatte menneisyydestä. Iltakeskusteluissamme menneenä vuonna on selvinnyt, että te pidätte yhtenä parhaana muistona sitä tiettyä kertaa leikkipuistossa, kun asuimme vielä ”ruskeilla taloilla”. Oli syksy, lehtiä jo maassa ja minä annoin teille vauhtia keinussa. Itselläni ei ole tuosta yksittäisestä tapahtumasta minkäänlaisia muistikuvia. Se, että te nostatte tämän muiston niin tärkeäksi, on aivan tavattoman lohdullista.
Se viestii minulle siitä, että te ette tarvitse ilotulituksia ollaksenne onnellisia. Yhdessä oleminen ja aivan tavallinen puuhailu riittää, siitä näyttää syntyvän teille ne kaikkein pisimmälle kantavat muistot.
Toivon, että nyt taakse jääneestä vuodesta teille jäi tällaisia pieniä ja tärkeitä muistikuvia kannettavaksi. Toivon, että te tulevaisuudessa, kenties laittaessanne omia lapsianne nukkumaan tai pihaa kolatessanne jonain pimeänä tiistai-iltana, palaatte näihin muistoihin.
Lapseni,
Maailma on yhä suurelta osin epätasa-arvoinen ja epäoikeudenmukainen. Rohkenen sanoa, että te olette onnekkaita, sillä joku jää tänäänkin ilman ruokaa ja suojaa. Toiset joutuvat jättämään kotinsa ja myötätunnon sijaan he saavat kohdata vihamielisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Liian usein tämä välinpitämättömyys näyttää tapahtuvan sellaisen toimijan taholta, johon olemme perinteisesti tottuneet luottamaan.
Totuus on, lapset, että täällä elää pölkkypäitä, joilta puuttuu kyky empatiaan. Uskon, että teillä ja ikätovereillanne on tässäkin suhteessa muutoksen avaimet käsissänne. Olen huomannut, että teidän tavassanne nähdä on jotain sellaista, josta me kaikki voimme ottaa oppia.
Rakkaat lapset,
Kyseenalaistakaa. Muistuttakaa kuluvana vuonna myös minua siitä, että ”koska minä sanon niin” ei ole mikään oikea vastaus, vaan laiska tapa käyttää valtaa. Säilyttäkää uteliaisuus ja rohkeus. Sen sijaan, että oudon kadunkulman nähtyänne käännytte takaisin, uskaltakaa nähdä, mitä sen takana on. Haastakaa. Kysykää vanhemmilta, opettajilta ja uimahallin saunassa istuvilta tuntemattomilta yhä uudelleen, mitä on olla ihminen.
Näillä sanoilla toivotan teille onnellista ja toivorikasta kuluvaa vuotta!
Vesa Liminka
