Ulkoistetun kuoleman kultti
Kalenterimme kuvaili tämän kuun tilanteen sattumoisin hyvin osuvasti. Kyseessä siis Black Metal Cats -kalenteri. Kuva: Pasi Huttunen
Meiltä lähti kissa viimeiselle eläinlääkärireissulleen. Lähtö oli hyvä ja ratkaisu selvästi oikea, mutta nyt totuttelemme paljon tyhjempään taloon. Eräs pätkä Marko Annalan lyriikoista soi päässäni:
”En jäänyt aivan yksin,
on suru lohtunani”
Erityisen raskaaksi tämän teki se, että kissa oli oikeastaan toisen lapseni kissa ja näiden kahden välinen ystävyys ja rakkaus oli jotain erityislaatuista. Lapseni tunsi kissansa, sen tilanteen ja ymmärsi tämän ratkaisun oikeaksi. Hänelle oli täysin selvää, että hän on kissan luona loppuun asti. Tunsin lämpöä ja syvää ylpeyttä.
Kissan koko taival oli vaikea, vaikka pystyimmekin tarjoamaan hänelle hyvän kodin. Se koetteli meitä, mutta se toisaalta syvensi rakkautta siihen eläimeen. Voi kysyä, kuuluuko lapsen joutua kantamaan tällaista vastuuta. Ehkä ei. Mutta lapseni joutui. Ja hän kantoi sen.
Muistan itse jo lapsena tehneeni ensinnäkin päätöksen siitä, että minulle tulee sitten isona eläimiä. No, piti tulla koiria, mutta elämäntilanne ei sitä vielä ole sallinut. Nuo kissat puolestaan eivät ole paljoa minun mielipidettäni kyselleet ottaessaan tämän talon kodikseen.
Toisekseen päätin, että jos en ole valmis kantamaan vastuuta eläimestä loppuun saakka, en voi ottaa eläintä. Tarvittaessa se eläin on pystyttävä itse lopettamaan, siis tappamaan. On täysin mahdollista, että ei ole eläinlääkäriä saatavilla hoitamaan asiaa.
Kuoleman kohtaamiselta suojellaan liikaa
Elämme yhteiskunnassa, jossa kuolemaa ei välttämättä tarvitse koskaan kohdata läheltä. Kuolevat voi kohtalaisen helposti ja yhteiskunnan hyväksynnällä kadottaa laitoksiin lopullisesti – puhuttiinpa sitten ihmisistä tai eläimistä.
Kuolema ei ole rationaalinen juttu.
En tarkoita, että näin olisi yleisesti tapana tehdä, mutta yhteiskunnallinen normi tuntuu olevan sellainen, että kuoleman kohtaamiselta suojellaan. Kuolema ei ole rationaalinen juttu vaan siihen liittyy aina rituaalisia piirteitä ja paljon tunteita. Ja minusta tuntuu, että meillä on nyt valloillaan ulkoistetun kuoleman kultti.
Mitä meille oikeastaan enää merkitsee kuolema ja miten voimme ymmärtää silloin edes elämää? Laitamme kovasti painoa sille, mitä jäännöksille kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta huomioimmeko tarpeeksi sitä, mitä tapahtuu sitä kuolemaa kohti mentäessä.
Olen itse kertonut useasti jo tietäväni, mitä haluan hautakivessäni lukevan. Se on lainaus Aivovuodon kappaleesta Musta ambulanssi:
”En kuulu vielä tänne Jeesus mitä vittua”
Tämä on tulkittu mustaksi huumoriksi, mutta saatan kyllä olla myös täysin vakavissani. Olennainen pointti on se, että minulle on ihan sama mitä ruumiilleni tapahtuu kun kuolen. Se on sitten lähipiirini asia. Tehkööt kuten mielivät. Järkevin kenties olisi viskata metsään luonnon kiertokulkua rikastuttamaan. Moni saisi ravintoa.
Tärkeää on se mitä tapahtuu ennen kuolemaa
Läsnä olivat maailman kaikki hänelle tärkeät ihmiset.
Tärkeää on se, mitä tapahtuu ennen sitä kuolemaa ja keitä siinä on läsnä. Niin kutsuttu saattohoito on tulkintani mukaan sitä, että lähtijä saa lähteä sellaisella tavalla, joka on hänelle hyvä. En vielä osaa, enkä haluakaan sanoa, mitä tämä tarkoittaa omalla kohdallani, mutta sen osaan sanoa, että toivoisin läheisteni olevan silloin lähellä.
Uskon, että tämä oli tärkeää myös kissalle. Menimme eläinlääkärille porukalla, koska kaikki pidimme tärkeänä olla läsnä. Ja kissan näkökulmasta hänen lähtiessään läsnä olivat maailman kaikki hänelle tärkeät ihmiset. Eli se toinen lapseni.
Pasi Huttunen, @paspah
