Ukki pelaa luikuria
Kaksi ukkia ja kaksi lapsenlasta. Kuvien välillä on kulunut hieman aikaa.
Minulle isoisä on aina ollut ukki. Isäni isä oli kuollut tosi kauan ennen syntymääni, joten äitini isä oli ainoa isoisäni ja hän oli ukki. Sanoisin, että lapsuuteni ukki loi päähäni suorastaan ukki-instituution. Aivan oman lukunsa ihmissuhteiden kategoriassa muodostaa lapsenlapsen ja ukin suhde. Mummu oli vakavammin otettava, asiallinen, kuria pitävä, mutta ukissa oli jännittävää väljyyttä. Ukki oli leikinlaskija, ehdollepanija, joka uudella, oudolla tavalla haastoi pienen pojan käsityskyvyn.
Ukilla oli nääveli. Ukki kertoi, että se sihtaa roskat, kun hän juo lätäköstä vettä. Niinpä! Ja sitten. Ukki osasi pelata luikuria. Ukki laittoi kämmenet vastakkain ja liikutteli niitä toisiaan vasten. Siitä kuului ihmeellinen ääni, sellainen korkeasointinen narina tai niin kuin vaikka jonkun oudon linnun ääni. Katsoimme ja kuuntelimme sitä silmät pallillaan ja kysyimme lumoutuneena: ”Ukki, osaako kukaan muu pelata luikuria?” Ukki meitä tärkeän näköisenä katsoi: ”Ei sitä kuulkaa kukaan muu osaa!” Mutta sitten venytellen: ”Jaa, yksi juutalainen kuuluu osaavan!” Mummun jo piti puuttua siihen: ”Ole häntä höpöttämättä, johan tuommosta osaa vaikka kuka!” Mutta kyllä minulle jäi se käsitys, että sitä osasi vain ukki – ja se yksi juutalainen.
Ihmeellisellä tavalla ukki kuitenkin otti meidät lapset vakavastikin. Olin yksitoistavuotias ja isoveljeni kolmetoista, kun mummu kuoli. Olimme hautajaisia ennen tulleet Kestilän mummulaan, istuimme kolmisin mummulan avokuistilla, ukki ja me pojat. Ukki katsoi meitä niin vakavasti ja niin lämmpimästi ja sanoi: ”Mummu se sitten muutti majaa.” Sanoi niin kuin vertaisilleen.
Olin sitten jo aika isona poikana viikon päivät ukin kesävieraana. Päivärutiiniimme kuului puolenpäivän maissa ”kokkouksessa käynti”. Käveltiin Kestilän matkahuollon kahvilaan, ukki osti meille molemmille pullon pilsneriä, juotiin se ja turistiin siellä istuvien ukkojen kanssa puolituntinen tai niillä main. Se oli ”kokkous”.
Sinä kesänä ukin pää oli kipeä, piti jo paljon makoilla päivälläkin. Istuin keinutuolissa ja koska ukki arvioi minut laulumieheksi, hän pyysi minua laulamaan hänen ilokseen. Erikoisesti ukki halusi kuulla lempilauluaan ”On hauska veisata Jeesuksesta”. Siitä laulusta ukki liikuttui kovin. Mutta sitten tuli taas sitä leikkisää ukkia: ”Kuule, jää vielä toiseksi viikoksi. Mulla kun ensi viikolla paranee tämä pää, niin me otetaan Collaniuksen taksi ja ajetaan ympäri pitäjää. Ja kuule, me katotaan sulle muija täältä Kestilästä!”
Merkillinen yhdistelmä! Leikinlaskija, ehdollepanija ja samassa persoonassa lapsenlapsensa niin todesta ottava lämmin ihminen. Ukki. Minulle instituutio.
Ensimmäinen lapsenlapseni syntyi ukittomaan tilaan. Toiselta puolelta oli jo valmiiksi pappa. Kestämätön tilanne korjautui, kun tein velvollisuuteni ja julistauduin ukiksi. Suuret saappaat, sen kyllä ymmärsin. Minulla ei ollut nääveliä, enkä osannut pelata luikuria. Mutta sen mielsin alusta alkaen, että jotain siitä ukki-instituutiosta, mikä minua oli lapsuudessa ja nuoruudessa koskettanut, halusin herättää henkiin.
Olin aina tykännyt nukuttaa päiväunille perheemme lapsia aivan pienestä pitäen rintani päällä. En milloinkaan pelännyt, että lapsi päältäni putoaa, vaikka itse usein nukahdin lapsen kanssa. Luulenpa, että olisin näin tohtinut nukkua vaikka puun oksalla. Jatkoin käytäntöä ukkina, aika moni minun lukuisista lastenlapsistani on ottanut tirsat ukin rinnan päällä mummulan sohvalla. Ukille se on uskomaton tunnekokemus. Juuri tuo ensimmäinen lapsenlapseni on erikoisesti jäänyt mieleen siitä, että sillä oli erittäin hikoava pää. Silloin oli ukin tunnekokemuksen hintana laajalti kastunut paidan rintamus.
Luulenpa, että nykyisen klaanimme ukki-instituutiota määrittää historiaa toistavat tutut tekijät. Mummu on vaihtunut mummiksi, mutta mummin rooli on kuin mummun muinoin, suitsia ukin överiksi meneviä ehdollepanoja. Oma lukunsa on, kun lastenlasten kommenteissa alkaa tulla vastaan tuttu kylvötyö. Kun ukki on aikansa sitkeästi puhunut lapsille supervanhuksesta, Höllin Jannesta ja sitten myöhemmin Jannen muistolle luostarin perustaneesta igumeni Jonne Laamasta, alkavat kyseiset henkilöt marssia ukkia iseään vastaan. Ensin ne tulevat vastaan tarkentavina kysymyksinä, sitten jo omaperäisinä lohkaisuina. Mielikuvitus ja huumorintaju ovat tarttuvia ja karttuvia luonnonvaroja.
Tunnistan lastenlapsissani itseni, kun huomaan jonkun heistä tarkkailleen minua ja huomiot tulevat sitten julki myöhemmin. Minulle oli jäänyt karppaamisen sivutuotteena jäänyt piintyneeksi tavaksi korvata kahvileipä leipäjuustolla. Asian oli pannut merkille pieni pojantyttäreni. Hänen kerrottiin suurena ihmeenä valistaneen eskarikaveriaan: ”Mulla on Torniossa semmonen ukki, joka ei kertakaikkiaan voi elää ilman leipäjuustoa!” Tyttärentytöltäni sain ääniviestin, jossa hän myötätuntoisesti kertoi hänen päiväkotikaverillaan olevan niinikään ”höpöttelevä” isoisä. Sama tyttö toisessa ääniviestissä kysyi, missä tähdet ovat silloin, kun aurinko paistaa. Tyttö kielsi sillä kertaa höpöttämästä, koska sanoi pitävänsä minua asiantuntijana. Vastasin hänelle asiallisesti.
Toinen perhe saapui meille keskellä yötä pitkän matkan takaa. Perheen vanhemmat vielä nukkuivat, mutta pikkutytöt olivat jo tulleet ukin kanssa aamupalalle. Niitä näitä tytöille juttelin ja tytöt kiinnostuneen näköisinä kuuntelivat. Varmuuden vuoksi kysyin, ymmärtävätkö tytöt tällaisen ukin puheita. Vanhempi tytöistä hyvin asiallisesti vastasi: ”Kyllä me ymmärretään, kun meitä on opetettu, että Tornion ukki on ’tuhannen höpöttäjä’!”
Muutama tunti jakamatonta huomiota palkitaan. Kävimme viisivuotiaan kanssa reissun kaupungilla, vesitornissa, jäätelökioskilla, istuttiin auringossa. Kun palasimme, pieni poika kulki kuin karitsa perässäni pihahommissa. Jotain tarkoitusta varten etsin käsiini suuren sorkkaraudan. Pieni poika tuijotti minua lumoutuneena ja silmät loistaen henkäisi: ”Ukki, oletko sä roisto?” jouduin tuottamaan kyllä pettymyksen kertoessani, että tätä vehjettä voi käyttää myös naulojen repimiseen. Hieman alistunut jatkokysymys kuului: ”Kummatkohan oli ensin, työmiehet vai roistot?”
Onnitteluvideopätkät merkkipäivinäni, laulut, kortit, keskustelut kasvokkain. Muistot vaelluksesta ja mökkeilyistä vanhimpien lastenlasteni kanssa.Yhteinen ulkomaan matka, siihen liittyvä lähellä olo, sieltä lempinimi kanssani huoneen jakaneelta: ”ukki moottorisaha-Kallioranta”. Lukuisia kohtaamisia jokaisen teistä kanssa. Nyt jo monta teiniä pöydän ympärillä mummilassa. Syömässä, juomassa, pelaamassa, keskustelemassa, ruinaamassa yöpymislupaa mummilan pihayksiössä. Kaikki niin rakkaita, vaikka joskus väsyn ja työlästyn.
Yhteys säilyy, vaikka olemme niin eri maailmassa kasvaneet. Teillä kännykät käsissä, pipo ja lapaset kotiin jääneet, pipo tai lippis päässä sisälläkin… Minulla puheet sitä, mitä on. Mutta olit niin veikeä kolmitoistavuotiaani, kun syntymäpäiväni iltana keittiönpöydän ääressä kyselin sinun kapinastasi. Hymystäsi tunsin, että me ymmärrämme toisiamme. Tulkaa taas!
Niilo Kallioranta, ukki
