Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Työhön on vain lyötävä perheen mentävä reikä

22.06.2016

Työmoodiin on yllättävän helppo asettua. Siihen mielekkään ja intensiivisen työn tuomaan sulavaan suorittamiseen on niin helppo unohtaa itsensä. Perhe-elämä on kaikkine sotkuineen ja ristiriitoineen paljon vaikeampaa. Toki myös lopulta palkitsevampaa, mutta vaikeampaa.
Poikani olivat viikon mittaisella monitaiteellisella päiväleirillä, jonka lopuksi lapset esittivät näytelmän. Leirin nimi muuten oli Sieniä, mörköjä ja megapixeleitä. Kyllä, oikeasti. Lasten kertomuksista viikon mittaan oli helppo päätellä, että siellä oli juuri niin hauskaa ja luovaa kuin nimestä voi päätellä. Poikien silmistä näki, kuinka aivoissa kihisivät ideat ja ajatukset.

Toinen pojistani (kuvassa) näytteli
rosvoa, toinen elävää tietokonevirusta ja
pormestaria. Ei vähä mitään.

Esitys alkoi perjantaina puoli kahden aikaan ja koska puoliso oli hoitanut leiriasiaa – minähän olin töissä – tajusin tämän asian vasta keskellä viikkoa. Ensimmäinen reaktio oli selkeä toteamus, että en minä sinne pääse kesken työpäivän. Ajomatkaakin oli se puolisen tuntia ja paljon hommia tehtävänä päivän aikana. Se tuntui siinä hetkessä ihan luontevalta ratkaisulta. Hetken ajan.

Hyvin nopeasti tämä ihailtavan protestanttinen työmoraali mureni kuin korttitalo. En kai minä nyt oikeasti missaisi lasteni näytelmää jonkun palkkatyön vuoksi! Kamppailin asian kanssa jonkin aikaa, kunnes se lopulta järjestyi puolivahingossa niin, että kävin aamupäivällä hoitamassa yhden juttukeikan, ajoin katsomaan poikien näytelmää ja jatkoin sieltä sitten matkaa toiselle juttukeikalle. Pakkahuone, jossa pojat näytelmänsä vetivät, oli itse asiassa matkan varrella. Asiat järjestyivät näppärästi, mutta kyllä se sen vaati, että halusin tehdä näin. Edistystä on tapahtunut paljonkin, mutta työn ja perheen yhteensovittaminen on edelleen usein sitä, että pitää olla tarpeeksi tahtoa lyödä perheen mentävä reikä siihen työhön.
Loppujen lopuksi saattaa olla jopa niin, että harva työnantaja kieltäisi tai edes nihkeilisi, jos isä sanoo, että nyt haluan ottaa aikaa lapsilleni. Tässä minun tapauksessani nihkeilyyn ei ollut edes mitään syytä, koska työt hoidin joka tapauksessa. Minä voitin, mutta työnantaja ei hävinnyt. Eikä minua, työntekijää nyt vituta, koska pääsin katsomaan lasteni esityksen. Sen takia olen luultavasti parempi työntekijä.

Tietenkin olen etuoikeutettu monessa mielessä. Minulla on työ, josta vieläpä pidän todella paljon. Jos tarkkoja ollaan, niin minulla on tällä hetkellä itse asiassa kaksi työtä, joista molemmista pidän todella paljon, mutta kuitenkin. Työni luonne on sellainen, että työajoissa on paljon joustoa ja työnantajikseni on sattunut sellaisia, että joustaminen ei tarkoita sitä, että vain minä joutuisin venymään. Lisäksi olen tietenkin valkoinen, hyvinvointivaltiossa asuva korkeasti koulutettu ydinperheen isä.
Kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia. Jos edes me, joilla mahdollisuuksia on käyttäisimme niitä vähän nykyistä paremmin, niin ei maailma siitä ainakaan huononisi. Onneksi valitsin sienet, möröt ja megapikselit, mutta oikeastaan yhteiskunnan pitäisi tehdä paljon paremmin selväksi, että tämä valinta on mahdollinen. Ei sen eteen pitäisi joutua kamppailemaan.

Pasi Huttunen

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »