Toivon, että lapsistani tulee menestyjiä
Hämmästelin eräänä päivänä ääneen pojalleni, miten on mahdollista, ettei hän löydä jalkapallovarusteitaan siitäkään huolimatta, että olin neuvonut niiden täsmällisen sijainnin hänen vaatekaapissaan. Poikani vastasi ärsyyntyneenä, ettei hän ole mikään nero. Vastaus hymyilytti mutta sai myös mietteliääksi.
 |
| Kuvan lähde: Pixabay |
Meissä kaikissa asuu joko salainen tai julkinen toive: kunpa lapsemme menestyisivät, olisivat älykkäitä, kauniita, monilahjakkaita, sanavalmiita ja sosiaalisesti taitavia. Jos emme itse ole erityisen rikkaita, toivomme lapsemme ansaitsevan tulevaisuudessa runsaasti. Toivomme, että lapsistamme tulee vanhuutemme turva.
Sama toive asuu minussakin. Toivon, että lapseni saisi aina kokeesta täydet pisteet ja vieläpä helposti. Haluaisin, että lapseni menestyisivät harrastuksissaan, oppisivat nopeasti ja vaivattomasti niin jalkapallon, laulun, soiton, draaman kuin tanssinkin salat. Olisi ihanaa, jos lapsi kantaisi kotiinsa joka kevät hymypatsaan ja stipendin. Taitavia lapsia on niin helppo rakastaa! Heistä kasvaa tulevaisuuden suunnannäyttäjiä, ihmisiä, joiden kosketus muuttaa kaiken kullaksi ja jotka menestyksestään huolimatta elävät jatkuvassa iankaikkisuudessa, tässä hetkessä, ilman stressiä, täynnä rakkautta!
Varmasti jonkinlaista osviittaa lasten tulevaisuudesta voi saada, kun tarkkailee itseään ja lasten äitiä. Minkälainen minä olin lapsena, opinko asioita helposti, olinko suosittu, taitava, nopea, nokkela ja rohkea? Millainen vaimoni oli? Mitä meistä on tullut? Olenko minä menestyjä, ja mitä se oikeastaan edes tarkoittaa? Pohdin asiaa perusteellisesti, ja mieleeni kristallisoitui kolme asiaa, jotka haluaisin omien lasteni sisäistävän. Toivon, että he eivät 1) pelkäisi epäonnistumisia, 2) vertaisi itseään muihin ja että he 3) ymmärtäisivät sen, että mitä tahansa on mahdollista oppia, kunhan vain näkee tarpeeksi vaivaa.
En ole ollut lapsilleni mikään malliesimerkki, se täytyy myöntää. En kantanut kotiin hymypatsaita, pari stipendiä toki. Nykyään minua häiritsee usein tunne, että olen päästänyt elämässäni itseni usein liian helpolla haastamatta itseäni kunnolla. Luulen sen johtuvan siitä, että olen pelännyt liikaa epäonnistuvani, joutuvani naurunalaiseksi. Aita on tullut ylitettyä matalasta kohdasta, koska olen pelännyt, että minulle käy kuten keisarille: joku huomaa, ettei minulla ole vaatteita ensinkään. Onhan minulle kertynyt hieno tutkinto ja valtavasti opintopisteitä, mutta silti koen, että aito itsensä haastaminen on jotain muuta; se on itsensä likoon laittamista ilman kuumottavaa häpeän tunnetta ja epäonnistumisen pelkoa, uskallusta mennä epämukavuusalueelle. Itse muistan luovuttaneeni helpolla esimerkiksi urahaaveideni suhteen. Kun en ensimmäisellä yrittämällä päässyt tuoreena ylioppilaana opiskelemaan tiedotusoppia, ajattelin, ettei minusta ole siihen – liian pehmeä pää. Psykologian opinnot olisivat kiinnostaneet, mutta epäilin kykyäni omaksua lontoonkielinen pääsykoekirja ja jätin kokonaan hakematta.
Itsensä vertaaminen muihin on sukua epäonnistumisen pelolle. Heikolla itsetunnolla varustetusta ihmisestä tuntuu aina siltä, että muut suoriutuvat kaikesta pikkuisen paremmin – tai ainakin he, jotka tavoittelevat samoja päämääriä. Vertailuun ja kilpailuun kannustaa myös koulujärjestelmämme numeroarviointeineen ja pääsykokeineen. Itsekin joudun jakamaan oppilailleni arvosanoja, vaikka se sotii melko syvästi aatteitani vastaan. Liian helposti oppilas A alkaa ajatella, että hänen taitonsa ovat tasoa kahdeksan, eikä asia muuksi muutu. Hän vertaa itseään oppilaaseen B, joka on arvosana seitsemän, eli A pitää itseään aavistuksen verran nohevampana kuin oppilas B. Oppilas C taas sai arvosanan yhdeksän – A ajattelee, ettei hän ole yhtä älykäs kuin C. Oppilas D:n kanssa A kiistelee siitä, kumpi on parempi. A:n mielestä he ovat yhtä hyviä, mutta D on sitä mieltä, että hän on etevämpi; saihan hän kokeesta arvosanan 8+, kun taas A:n arvosana oli vain 8.
Koko numerosirkus on vain ulkoisen motivaation luomista, oppilaiden lokeroimista, kilpailun ja vertailun lisäämistä, joka tappaa aidon luovuuden. Ei ole ihme, että tunsin pelokkaana ylioppilaana kutistuvani valtavassa luentosalissa, jossa istui satamäärin toimittajaopintoihin pyrkiviä. Yhtään ei lohduttanut tieto siitä, että salissa oli vasta puolet hakijoista – viereinen sali oli myös täynnä kuin Turusen pyssy. Koe ei lopultakaan mennyt huonosti, mutta karsiutuminen nujersi minut heti.
Kolmannen pointin ymmärtäminen on oikeastaan mahdotonta, jos ei ole sisäistänyt kahta ensimmäistä teesiä. Omaan ehtymättömään oppimiskykyyn on hankala luottaa, jos jatkuvasti pelkää paljastuvansa vähälahjaiseksi luuserikisi ja jos jatkuvasti näkee ympärillään kilpakumppaneita. En ole varmasti ainoa, joka taannoin vaikuttui Moderni idiootti -blogistin mielenkiintoisesta ja ansiokkaasta kirjoituksesta. Tekstissään blogisti pohtii, mikä määrittää tulevaisuuttamme ja sitä, millaisiksi ihmisiksi kasvamme. Hän viittaa tekstissään Stanfordin yliopiston professorin Carol Dweckin kirjaan Mindset – The New Psychology of Success, jossa väitetään, että jokainen ihminen omaksuu hyvin nuorena kahden ajatusmallin väliltä. Nämä ajatusmallit määrittelevät hyvin pitkälti ihmisen kasvua ja tulevaisuutta; ihmissuhteita, suhdetta menestykseen, onnellisuutta ja epäonnistumista. Ensimmäisen mallin omaksunut oppii uskomaan, että hän voi kehittää kykyjään rajattomasti, koska häntä on lapsesta asti kehuttu ja palkittu sinnikkäästä yrittämisestä. Toisen mallin omaksunut pitää älyään ja lahjakkuuttaan synnynnäisinä ominaisuuksina, mistä seuraa fiksun ihmisen näytteleminen ja epäonnistumisen pelko. Syy on jälleen kasvatuksessa: toisen mallin omaksunutta on kehuttu onnistumisesta ja haukuttu epäonnistumisesta. Osa kykenee vaihtamaan ajatusmallia elämänsä aikana, osa elää samalla kaavalla koko elämänsä, kirjoittaa Moderni idiootti.
Moderni idiootti kertoo tekstissään omasta elämänkulustaan. Hän tunnistaa kasvaneensa ykköstyypin varmistelijaksi, joka lahjakkaana ihmisenä oli kuitenkin kasvanut pelkäämään omia epäonnistumisiaan. Parikymppisenä hän oli pikkuhiljaa ja työläästi alkanut vaihtaa ajatusmallejaan. Hän totesi, että pelkällä lahjakkuudella ei pärjää – menestyäkseen pitää tehdä pitkäjänteisesti töitä.
Minulla saman asian ymmärtäminen kesti valitettavasti pidempään kuin Modernilla idiootilla: olen viimeisten vuosien viimeisten parin vuoden aikana hitaasti alkanut ymmärtää, että myös aidan korkeasta kohdasta on mahdollista päästä yli. Se vaatii tosin ponnistelua ja vaivannäköä, toisinaan myös rohkeutta ja epämukavuusalueelle menemistä, mutta onneksi ei kenenkään päälle astumista. Toivon hartaasti, että oivallukseni siirtyisi myös lapsiini. Se tekisi heistä menestyjiä, tulisipa heistä mitä hyvänsä.
Otto Kallioranta
