Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Teollinen eläintuotanto – ikuinen Treblinka?

30.01.2021

Kissan lihan voi maustaa esimerkiksi timjamilla - ai mutta eihän kissoja syödä Suomessa! Kuva: Pasi Huttunen

Somekohu voi muuttaa elämää, kirjoittaa Topi.

Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupungin kolumnissaan teollisen eläintuotannon saatanallisuudesta ja sanoi, etteivät ihmiset tarvitse vapautusta, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläimet. Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila repi pelihousunsa. Hän katsoi kolumnin edustavan kirkon ääntä ja kärjen osoittavan suomalaiseen lihantuottajaan, joka on muutenkin riittävän ahtaalla. Sitten Kirkko & Kaupungin päätoimittaja Jaakko Heinimäki poisti kolumnin ja keskustelu siirtyi oitis tuottajien tunteista sananvapauteen.

Jyrki Lehtola tiivistää koko uhriutumisketjun Ilta-Sanomien kolumnissa.

Tässä blogitekstissä en puhu kohusta, vaan Kuulan kolumnissaan esittämästä teollisen eläintuotannon ja keskitysleirin rinnastuksesta. Kysyn kaksi kysymystä: Onko oikein ja sopivaa verrata teollista eläintuotantoa keskitysleireihin? Jos on, mitä pitäisi tehdä?

“Moraalinen skitsofrenia”

Maaseudun Tulevaisuus on tullut minulle viitisentoista vuotta. Sen kautta opin pitämään normaalina näkymää, joka avautuu eläinoikeusjärjestön nettisivun ylälaidassa: 15 000 lihakanaa hallin lattialla viisi viikkoa lihomassa ja odottamassa kuolemaa ilman mahdollisuutta liikkua ja elää millään tavoin lajityypillistä elämää.

Suhteemme eläimiin on kahtalainen: ne ovat toisaalta yksilöitä, toisaalta resurssi. Meille ei näytä tuottavan vaikeuksia viedä koira kalliiseen leikkaukseen ja syöttää sille sikaa, joka on elänyt lyhyen elämänsä tuhansien lajitovereiden kanssa vain tullakseen tapetuksi. Säälimme tiaista, joka joutuu varpushaukan saaliiksi, mutta samaan aikaan syömme yhden noista 15 000 broilerista.

Filosofi Elisa Aaltola sanoo tätä “moraaliseksi skitsofreniaksi”. Suhtaudumme eläimiin kahdella täysin vastakkaisella tavalla, “ikään kuin olisimme kaksi eri persoonaa – toinen rakastava ja empaattinen, toinen hyötyarvoon ja optimointiin keskittyvä”, Aaltola sanoo – yllättävää kyllä – Kirkko & Kaupunki -lehdessä.

Teollinen eläintuotantolaitosko keskitysleiri?

Voiko teollista eläintuotantolaitosta järkevästi verrata keskitysleireihin? Usein näin ainakin on tehty.

Esimerkiksi ranskalainen filosofi Jaques Derrida (1930-2004) vertaa eläinten järjestelmällistä tuotantoa ja hävittämistä voi keskitysleireihin, joissa tuhottiin juutalaisia, romaneja ja homoseksuaaleja. Oikeastaan Derrida sanoo vielä enemmän: sen sijaan, että eläinlaji pyrittäisiin hävittämään, sitä keinosiemennetään ja jalostetaan yhä uusiksi tuhottaviksi sukupolviksi. Derridan eläinfilosofiasta kerrotaan muun muassa täältä.

Eteläafrikkalainen Nobel-kirjailija J. M. Coetzee (s. 1940) vertaa eläintuotantolaitoksia kuolemanleireihin. Puheessaan vuonna 2007 hän sanoo näin:

Huusimme kauhusta, kun saimme selville, mitä he olivat [keskitysleireillä] tehneet. Huusimme: kuinka kauhea rikos kohdella ihmisiä kuin karjaa! Jos vain olisimme tienneet! Mutta meidän olisi tullut olla tarkempia: kuinka kauhea rikos on kohdella ihmisiä osana teollista prosessia. Ja huudolla olisi pitänyt olla jälkikirjoitus: mikä kauhea rikos luontoa vastaan on kohdella eläviä olentoja teollisen prosessin osina!

“Mikä kauhea rikos luontoa vastaan on kohdella eläviä olentoja teollisen prosessin osina!”

Historioitsija Charles Patterson on kirjoittanut 2001 ei-fiktiivisen kirjan nimeltä Eternal Treblinka: Our Treatment of Animals and the Holocaust eli suomeksi suunnilleen “Ikuinen Treblinka: eläinten kohtelu ja holokausti”. Treblinka oli natsi-Saksan tuhoamisleiri, jossa surmattiin noin 800 000 ihmistä vuosina 1942-43.

Keskitysleirivertausta on käytetty vuosikymmeniä. Viime vuosina vertauksen käyttö on vähentynyt, mutta ei siksi, ettei se olisi sisällöltään totta, vaan koska sen katsotaan loukkaavan niitä, jotka ovat itse olleet keskitysleireillä, sanoo toimittaja ja aktivisti Suvi Auvinen. Hänen mukaansa vertauksen käyttämistä ei pidä pyytää anteeksi tehotuottajilta tai MTK:lta, vaan juutalaisilta.

Olen samaa mieltä Auvisen kanssa siinä, että me voimme – tai meidän pitäisi voida – “puhua eläinten kauheista oloista loukkaamatta ihmisiä, jotka eivät asiaan mitenkään liity”. Silti nimenomaan Kuulan käyttämä keskitysleirivertaus oli se, mikä pysäytti minut ajattelemaan asiaa siinä määrin, että päädyin muuttamaan ruokatottumuksiani.

Mitä tehdä?

Eläinoikeus- tai tehotuotantokeskustelun olennaisin kysymys ei ole keskitysleirivertaus. Olennaisinta ei ole edes se, ovatko eläimet tietoisia itsestään tai osaavatko ne puhua tai ajatella, vaan se, kärsivätkö ne, kuten sanoi jo valistusfilosofi Jeremy Bentham.

Tiedämme, että kärsivät. Ihmiset uskonnosta riippumatta lienevät yleensä sitä mieltä, että kärsimystä tulisi vähentää eikä lisätä.

Ihmiset uskonnosta riippumatta lienevät yleensä sitä mieltä, että kärsimystä tulisi vähentää eikä lisätä.

Mainitun Maaseudun Tulevaisuuden kautta olen päässyt näkemään suomalaisen maataloustuottajan arkeen. Se on aivan riittävän haasteellinen ilman syytteitä kansanmurhasta. Monet tuottajat näyttävät olevan pakkoraossa: on laajennettava, jotta tuotanto kannattaa, ja laajennusta varten on otettava lainaa, ja töitä on painettava entistä enemmän, jotta voi maksaa lainat. Byrokratia ja työuupumus painavat päälle, ja tuntuu, ettei työtä kuitenkaan arvosteta.

MTK:n mukaan suurin syyllinen tähän kehitykseen on kauppa, joka keskittyy ja vaatii yhä suurempia eriä. Valtaa on siirtynyt kaupalle, se voi sanella ehdot ja kahmia itselleen yhä suuremman siivun tuotteen loppuhinnasta.

Osavastuu on kuluttajalla, joka ajattelee asioita lompakon kautta. Kuluttaja voi suosia suoramyyntiä, ostaa eettisesti kestävämpää ja niin edelleen.

Ongelma on kuitenkin enemmän rakenteellinen, eikä siihen yksittäinen tuottaja tai kuluttaja voi paljoa vaikuttaa. Rakenteelliset ongelmat ratkaistaan esimerkiksi säätämällä lakeja ja muuttamalla verotusta.

Tilannetta voisi verrata lentoliikenteeseen: Ei ole lentäjän vika, että lentokone saastuttaa. Toisaalta yksittäinen matkustaja ei voi paljoa vaikuttaa siihen, lähteekö kone ilmaan vai ei. Mutta hallitukset voivat esimerkiksi verottaa lentoliikennettä, jos heillä on siihen riittävästi tahtoa ja painetta.

Pescovegetarismi

Viimeisten 14 vuoden ajan olen syönyt hyvin vähän punaista lihaa ja siipikarjaa. Perheessämme on jo yksi vegaani, joten käytännössä kotona syöty ruoka on pitkälti vegaanista. Maitotuotteita menee jonkin verran lähinnä siksi, että lähikaupan iltayhdeksän happy hour:in aikana jogurtteja ja viilejä saa melkein ilmaiseksi.

Nyt kuitenkin ajattelen, että minun on pystyttävä parempaan.

Juuston ja jogurtin voin jättää, mutta luonnonkalasta ei mielestäni ole järkevää luopua, joten alan noudattamaan pescovegetaristista ruokavaliota. Se siis tarkoittaa ruokavaliota, jossa ei ole muuta eläinperäistä kuin (luonnon)kalaa, mutta koska sanaa ei tunneta, sanon noudattavani vegaaniruokavaliota. Se on helpompi ymmärtää.

Juuston ja jogurtin voin jättää, mutta luonnonkalasta ei mielestäni ole järkevää luopua, joten alan noudattamaan pescovegetaristista ruokavaliota.

Ruokavalio on minulle eettinen kysymys ja ympäristökysymys, ei identiteetti- tai oikeaoppisuuskysymys, jollaisiksi se toisinaan näyttää muodostuvan. Olen siinä määrin allergisoitunut oikeaoppisuudelle, että jos oikeassa olevat ovat matkalla taivaaseen, yritän olla riittävästi väärässä välttääkseni paikan.

Mutta moraaliseen vastuunottoon kyllä kannustan. Ajattelen niin, että jokainen askel oikeaan suuntaan on ilon aihe.

Kiitos Kari Kuulalle kolumnista ja sen aiheuttamasta kohinasta. Sana muuttaa maailmaa.

Topi Linjama

PS. Lue myös tämä sanoisinko kirjoituksen aikaisempi osa: Vihervassarin maailmankuvan ongelma

Yksi vastaus artikkeliin “Teollinen eläintuotanto – ikuinen Treblinka?”

  1. Paula Hermann sanoo:

    Isän rooli unohtui

    Tämä kirjoitus on hyvä ja tarpeellinen, kuten sanoit, sana muuttaa maailmaa. Kirjoitus on vaan väärässä lehdessä.

    Olisi tärkeä pohtia sitä ristiriitaa, mikä on oman esimerkin ja esikuvan ja lapsen tarpeen välillä. Olen itse kasvissyöjä, lapsille teen liharuokaa. Pienillä lapsilla herää kysymys miksi minun pitää syödä eläintä jos äiti ei suostu syömään. Mielestäni kuitenkin lapselle on tärkeää saada eläinkunnan tuotteita tasapainoisen ja terveen kasvun turvaamiseksi.

    Yhtä vaikeaa on lapsen ymmärtää sitä että “äiti laihduttaa, mutta sinun ei tarvi miettiä omia syömisiä” Meidän täytyisi kyetä olemaan alle kouluikäiselle lapselle esimerkkejä omalla käytöksellä, ettei lapselle synny ristiriitaa puheen ja käytöksen välille.

    Toisaalta lapset ovat kovin fiksuja, ja oma poikani sanoo että Arvostan äiti sitä että luovut lihasta, haluan isona myös lopettaa lihansyönnin.

    Tästä toivoisin keskustelua.

    t. Paula H.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »