Talvella ulkoileminen on perseestä, varsinkin lasten kanssa
 |
| Kuuma kahvi oli tarpeen, kun käytin poikaani
hiihtämässä tänään.
|
On taas se aika vuodesta, kun lapsiperheet ryntäävät riemusta kiljuen pulkkamäkeen, luistelemaan, laskettelemaan ja hiihtämään. Myös me olemme lähdössä hiihtolomalla Savoon, missä olisi tarkoitus harrastaa kylpylässä lillumisen lisäksi myös talviurheilua. Tulossa on mukava reissu, jonka ylle luo synkän varjonsa vain yksi asia: en pidä talvesta, lumesta enkä talviurheilusta, varsinkaan lasten kanssa.
Oikeastaan en ole koskaan välittänyt talvesta. Lapsena toki tykkäsin laskea mäkeä, pelata kaukalopalloa ja rakentaa lumilinnoja, mutta ainainen Tornion pakkanen ja viima alkoivat jossain vaiheessa käydä liian raskaiksi. Hiihdosta en ole pitänyt koskaan. Koulun kisoissa siskon vanhat, perinteisen tyylin Lapponiat eivät luistaneet, ja luokkakaverit menivät kiiltävillä Fishereillään armotta ohi. Kuuma mehu maalissa ei paljon lämmittänyt, eikä kisojen lohdutuspalkinnoksi saatu suklaapatukkakaan piristänyt. Kaiken lisäksi isosiskojani hävetti, kun hain palkintoherkun hartiat lysyssä laahustaen. Hiihtoinhoani kuvastaa hyvin ilo, jota tunsin jalkani murruttua seitsemännellä luokalla: eipähän tarvitse vähään aikaan hiihtää!
Viimeistään armeija ja Sodankylän karmiva kylmyys tekivät lopun viimeisistäkin talvea kohtaan tuntemistani mielihyvän rippeistä. Valitsin – jälkeenpäin ajateltuna tyhmästi, koska palvelusaika oli pidempi – sotilaspoliisin koulutuksen, jotta välttäisin kylmät leirit Lapin metsissä. Suurimmaksi osaksi näin kävikin, mutta ne muutamatkin telttayöt aiheuttivat valtavasti ahdistusta. Saatan vieläkin, lähes 15 vuoden jälkeen voida pahoin, kun tunnen raskaan ajoneuvon pakokaasun hajun pakkasessa; lemu aktivoi epämiellyttävän tunnemuiston armeija-ajalta. Oli hyinen, sinertävä talviaamu, ja olimme lähdössä loppusotaan. Masi-henkilökuljetusauto hyrskytti tyhjäkäynnillä tykkihallin pihalla levittäen traumatisoivaa pakokaasun tuoksua masentuneen varusmiehen nenään.
Ei siis ihme, etten opiskeluvuosinani kertaakaan vetänyt luistimia tai monoja jalkaan. Kuusi vuotta ilman talviurheilua sopi minulle ja muokkasi luontoani. Pari kertaa kävin sentään lumilautailemassa entisen tyttöystäväni eli nykyisen vaimoni houkuttelemana. Tosin nekin reissut taisivat mennä rinnekahviossa istumiseksi – after ski oli jo silloin enemmän minun juttuni.
Ennen lasten saamista saatoin toki etäisesti ajatella voivani nauttia ulkoilusta talvella. Lämpimän saunan toivossa oli toisinaan mukava käydä hiihtämässä pieni lenkki tai laskemassa vähän mäkeä. Viimeistään lasten tulo hyydytti kaiken innon. Lasten kanssa ulkoilemaan lähteminen talvella edellyttää järjettömän määrän varustautumista, eväiden laittoa, maanittelua ja suunnittelua. Usein moni asia menee pieleen: monot puristavat, sauvat ovat poikki, kaakao loppu ja termospullo vuotaa. Siitä on nautinto kaukana.
Tunnen erityistä sympatiaa sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka suhtautuvat talveen, lumeen ja ulkona värjöttelyyn avoimen kielteisesti. Senkin vuoksi on tosi kiusallista, että sisaruksiani lukuun ottamatta lähipiirissäni kaikki ovat innokkaita talviulkoilijoita. Kävimme vastikään ystäväperheiden kanssa laskemassa mäkeä Paloheinässä. Sää oli mäenlaskuun mainio, muutama aste pakkasta. Kaikki muut nauttivat, mutta minua ahdisti. Olisin mieluummin istunut kahviossa hörppimässä kuumaa kaakaota, mutta mäessä piti seisoskella tumput suorina, varpaat jäässä. Onneksi ei ihan koko aikaa tarvinnut pitää puolitoistavuotiasta sylissä.
Viisastelijat ja besserwisserit sanovat, että lumeen ja talviulkoiluun suhtautuminen on kiinni asenteesta. Jos on hyvä asenne, menee talvi itsestään ohi, ei sitä edes ajattele! Mukava polttaa kynttilöitä pimeässä, he tunnelmoivat. Olen lukenut havahtumiskirjallisuutta kylliksi tietääkseni, ettei asennetta niin vain muuteta. Tollen ja De Mellon opetukset ovat tuttuja, silti pimeys, lumi ja kylmyys ahdistavat. Eikö ole kumma, miten havahtuminen ja hetkessä eläminen tuntuvat helpolta silloin, kun lämmin aurinko paistaa ja lempeä kesätuuli pörröttää niskavilloja?
Talvesta, lumesta, hiihtämisestä ja mäenlaskusta nauttivat ovat lähtökohtaisesti teeskentelijöitä tai luonnonoikkuja. Oikeasti suurin osa suomalaisesta inhoaa ulkoiluaktiviteetteja marraskuun ja maaliskuun välillä siinä missä minäkin. Haaveilen, että joku rikas sijoittaja päättäisi rakennuttaa Keski-Uudenmaan pelloille valtavan trooppisen maailman Berliinin lähellä sijaitsevan Tropical islandsin tyyliin. Laajaa nurmi- ja allasaluetta kiertäisi tartaanista valmistettu juoksurata, katossa roikkuisivat valtavat kirkasvalolamput ja tunnelmalliset ravintolat palvelisivat yötä päivää. Vastaavia maailmoja voisi rakentaa Suomeen lukuisia. Kysyntä olisi taattua. Ihmiset voisivat paljon paremmin, kun viettäisivät pimeät iltansa keinotropiikin valossa ja lämmössä. En ollut hämmästynyt, kun ghanalainen siskonmieheni innostui ideasta ensikuulemalta.
Kaikesta voivoottelusta huolimatta olen tuuminut, että talven inhoaminen mutta sen tuomiin mahdollisuuksiin vastahakoisesti tarttuminen tekee minulle lopultakin hyvää. Se pakottaa minut opettelemaan positiivisuutta, kasvattaa mukavuudenhaluista luonnettani ja tuottaa mukavia muistoja, ainakin lapsille. On oikeasti mukavaa katsella lasta, joka nauttii luistelusta ja lumessa möyrimisestä. Silti minulle tulee lämmin olo, kun katselen tokaluokkalaisen tyttäreni ainaista keekoilua ennen talviharrastuksiin lähtöä. Marinaa ja valitusta kuunnellessani ajattelen hellästi: isin tyttö.
Otto Kallioranta
