Tällainen on minun yläkoulu-utopiani

Koulua uudistetaan jatkuvasti. Tuli uusi opetussuunnitelma, uusia kouluja on rakennettu, seiniä purettu vanhoissa. Olen itsekin ollut mukana syväoppimishankkeessa, jossa on pohdittu, millaisia taitoja tulevaisuuden työelämässä tarvitaan ja miten niitä tulisi opettaa. Myös samanaikaisopettajuus on päivän sana. Sen hyvinä puolina pidetään työmäärän jakautumista ja mahdollisuutta jakaa ajatuksia ja ideoita tuoreeltaan. 

Suurin osa Suomen yläkoululaisista opiskelee silti edelleen kuten ennen: yhden opettajan johdolla perinteisessä luokkahuoneessa. Toki ainakin minun työpaikallani oppilaiden reviirit laajenevat käytäville ja koulun erilaisiin soppiin ja joillakin tunneilla on mukana resurssiopettaja tai laaja-alainen erityisopettaja. Myös monialaisia, ainerajat ylittäviä oppimiskokonaisuuksia olemme järjestäneet erilaisten ilmiöiden ympärille jo vuosien ajan. Vapauduttu siis on, mutta iso kuva on pysynyt samana: jokainen opettaa lähtökohtaisesti yksin, ryhmät vaihtuvat. 

Millaista opettaminen sitten olisi omassa yläkoulu-utopiassani? Yritin kuvitella. 

Haluaisin tehdä työtä enemmän samanaikaisopettajana – ei siten, että aina minun johtamillani tunneilla olisi joku toinen ikään kuin apuna, vaan haluaisin olla itse oppimassa toiselta, vahvistuksena jonkun muun vetämillä tunneilla. Opettajia saisi olla enemmän kuin kaksi, mieluimmin kolme. 

 Haluaisin, että oppilaita olisi vähemmän. Se olisi nuoren etu, koska uskon, että nykyjärjestelmä lisää murrosikäisen oppilaan kokemusta kasvottomuudesta, rajattomuudesta ja irrallisuudesta. Totta kai suurin osa opettajista välittää oppilaistaan, mutta jos kutakin kohtaa enimmillään kolmella oppitunnilla viikossa osana 20-30 oppilaan laumaa, on inhimillistä, että jokaista ei aina näe yksilönä vahvuuksineen ja haasteineen. 

Minulle riittäisi se, että opettaisin ensisijaisesti omaa oppiainettani nykyistä vähemmän, vaikkapa vain kuusi-kahdeksan tuntia viikossa. Loput tunnit voisin toimia samanaikaisopettajana esimerkiksi historian, biologian, uskonnon, maantiedon tai elämänkatsomustiedon tunneilla. Toisin näille tunneille oman osaamiseni suomen kielestä, kirjallisuudesta, draamakasvatuksesta ja suomesta toisena kielenä, mutta ennen kaikkea saisin mahdollisuuden oppia uutta kollegani, toisen alan asiantuntijan, toimiessa pääopettajana. Se olisi aitoa monialaisuutta, yhdessä tutkimista ja esimerkin näyttämistä. 

Utopiassani saisin toimia osana tiimiä koko ajan. Voisimme jatkuvasti ratkoa pedagogisia ja didaktisia pulmia yhdessä, mikä sopisi minulle erinomaisesti – olen sosiaalinen ihminen, kuten varmaan moni muukin opettaja. Samanaikaisopettajuus pienissä tiimeissä vähentäisi yhden opettajan oppilaiden määrää. Kohtaamisia olisi määrällisesti paljon vähemmän, laadullisesti enemmän. 

Ihanneyläkoulussani tiimit opettaisivat inhimillisen kokoisia ryhmiä monipuolisissa tiloissa: oppilaita kolmisenkymmentä, opettajia kolme, käytössä hiljaista tilaa eriyttämistä varten, pienryhmätila, luentosali ja erilaisia soppia ryhmätyöskentelyä varten. Usein unohdetaan, että a) jokainen opettaja ei olekaan sosiaalinen ekstrovertti, vaan jotkut tykkäävät opettaa yksin, puuhata yksin, tehdä asiat omalla tyylillään ja b) vielä useampi oppilas on introvertti, joka tarvitsee ympärilleen tilaa, hiljaisuutta, rauhaa ajatella ja tehdä. Se ei todellakaan onnistu luentosalissa, joka on täynnä murrosikäisiä nuoria, eikä luonnollisesti missään muussakaan meluisassa paikassa. 

Koulu-uudistus tuntuu usein unohtavan introvertit – sekä oppilaat että opettajat. Opettaja toki aikuisena ja koulutettuna ihmisenä kykenee tiimityöhön, ja varmasti opettajiksi valikoituukin enimmäkseen sosiaalisia ihmisiä, mutta on tärkeää nähdä yksinpuurtavien vetäytyjien arvo myös koulumaailmassa. Heitä tarvitaan, he ovat tärkeitä, heiltä me hölösuut opimme valtavasti, jos vain maltamme pitää turpamme kiinni. 

On sääli, että rahaa ei ole loputtomasti; meidän jästien maailmassa hienotkin ideat väljähtävät laimeiksi kompromisseiksi. Tilaa on liian vähän, hiljaista tilaa varsinkin, 30 oppilaan ryhmä on kasvanut sadaksi, opettajia ja avustajia ali tarpeen. Tuolit lenksuvat, huoneet kaikuvat ja pöydänjalat irtoilevat. Keskittymisen tueksi ehdotetaan adhd-lääkitystä ja Peltoreita. On kohdattu ikuisuusongelma, rajalliset resurssit, ja säästetty kriittisessä kohdassa. Toisaalta, ei minulla ainakaan ole viisasten kiveä – jos jossain on pakko säästää, mikä on oikea kohta? 

Voihan tietenkin olla, että ikiaikainen Vanhassa vara parempi -sanonta näyttäisi todellisuuden kompromissien keskellä totuusvoimansa ja tosipaikan tullen kaipaisin metelin, hälinän, työuupumuksen, työpaikkakiusaamisen, kateuden, ahneuden, oppilaiden pahoinvoinnin ja jatkuvan milloin muut huomaavat, että en oikeasti osaa mitään -syndrooman aiheuttaman vatsasyövän syvältäoppimishelvetistä takaisin tuttuun, turvalliseen ja vetoisaan luokkahuoneeseeni, jonne muilla aikuisilla ei ole koputtamatta asiaa. Reaalimaailman viheliäisestä epätäydellisyydestä huolimatta en silti usko, että pahin tapahtuisi. Ainakin minun kollegani ovat niin viisaita, kauniita ja rohkeita, että heidän kanssaan kokeilisin mitä vain – jopa samanaikaisopettajuutta yläkoulussa. 

Otto Kallioranta