Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Syöt tai itket ja syöt

12.11.2015

Vastoin kaikkien tutkimusten, kasvatusoppaiden ja valistuneiden vanhempien neuvoja ja ohjeita olen kova stressaamaan lasten syömisestä. Ahdistus siitä, saako lapsi tarpeeksi ravintoa, alkoi jo silloin, kun esikoiseni aloitteli kiinteän ruoan syömistä. Hoitovapaa on antanut minulle tilaisuuden tarkastella itseäni kasvattajana monesta näkökulmasta, joista yksi on vanhemmuus ja lasten syöminen. Tarkastelu saa minut jälleen kerran häpeämään itseäni.
Samasta aiheesta puhuttiin Marja Hintikka live -ohjelmassa pari viikkoa sitten otsikolla ”Nyt v***u syöt!”. Ohjelmassa nähtiin kohua herättänyt kohtaus, jossa pari showpainijaa syötti Hintikkaa ja hänen juontajakollegaansa väkisin ja aivan liian nopeasti. Pakkosyötön tarkoituksena oli demonstroida sitä, miltä lapsista tuntuu, kun heille tuputetaan kiivaalla tempolla pahalta haisevaa purkkiruokaa väkisin. Täytyy tunnustaa, että näytöksen katsominen otti koville. Olen nimittäin useamman kerran syyllistynyt samaan.
Ohjelmassa kaksi vierasta, ruoanlaittaja Henri Alén ja autonkuljettaja Emma Kimiläinen, kertoivat omista tavoistaan kasvattaa lapsiaan yksilöiksi, joilla on terve suhde ruokaan. Autonkuljettajan kotona lapsen piti nousta pöydästä, jos ruoka ei maistu, ruoanlaittajan kotona taas tehtiin perusruokaa, mutta lapsen annettiin maistaa kaikkea, varsinkin ravintolassa. Kimiläisen kotona  kaksivuotias lapsi ei saanut herkkuja lainkaan.
Omiin brutaaleihin ja epäjohdonmukaisiin toimintamalleihini verrattuna kahden studiovieraan toimintatavat tuntuvat johdonmukaisilta, vastuullisilta ja järkeviltä. Varsinkin taaperoikäisen lapsen kohdalla tunnen kummallista pelkoa siitä, ettei tämä saa tarpeeksi ravintoa, jos hän ei joka aterialla syö lautastaan tyhjäksi tai ainakin lähes tyhjäksi. Etenkin iltaisin ahdistun, jos puuro ei uppoa. Pelkään nimittäin, että lapsi herää yöllä huutamaan nälkäänsä, jos iltapala ei ole ollut tarpeeksi runsas. Pelon ja ahdistuksen riivaamana olen maanitellut, heitellyt jonglööripalloja, hämännyt, uhkaillut ja, mikä masentavinta, syöttänyt lasta väkisin. En käsitä, mikä kummallinen voima on saanut minut tunkemaan puuroa vastustelevan, itkevän ja suutaan kiinni nipistävän lapsen suuhun, vaikka tämä on toistuvasti sylkenyt suullisen kaulalappunsa kaukaloon. Epäilemättä saatan olla ruokaterapian tarpeessa.
Suhteeni lasten syömiseen on kuitenkin hitaasti muuttunut. Tästä saan kiittää valistunutta vaimoani, jota ruokastressi ei juuri vaivaa. Hän tarjoaa lapsille kaikenlaista AIV-rehusta hanhenmaksaan ja pitää huolta siitä, että he eivät saa turhaa sokeria. Missään tapauksessa hän ei painosta tai pakota lasta syömään vasten tahtoaan. Hän on toistanut minulle lukemattomia kertoja lauseen, joka alkaa pikku hiljaa korvata mieleeni lapsuudessa iskostuneen Ei muuta ko lapa ääntä kohti! -mantran: ”Ei se syö, koska sillä ei ole nälkä!”.

Nuori ruokakulttuuri, omat lapsuudenkokemukset syömisestä ja oma temperamentti ovat syitä, joita tarjotaan vanhempien vinksahtaneeseen ruokakasvatukseen. Olen iloinen, että ruokakasvattajana(kin) on mahdollista kehittyä, kun omasta hulluudesta tulee tietoiseksi. Minulle on usein naureskeltu syömiseni vaikuttavan siltä, kuin söisin maailman viimeisintä ruoanmurenta. Kiitos valistuksen, sivistyksen, vaimoni, itsereflektion ja lasteni silminnähtävän fyysisen terveyden olen pääsemässä yli pelosta, että minä tai lapseni kuolemme nälkään. Lapseni myös syövät, ruokakasvatuksestani huolimatta, kohtuullisen terveellistä ja monipuolista ruokaa. Täydellisyyteen on toki matkaa! 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »