Siirry sisältöön
Lapselliset miehet

Suru riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta

04.02.2016

Unessa mies istuu rantakivellä kädet polvien ympäri kiedottuina. “En ole vielä käsitellyt ensimmäistä maailmansotaa”, hän sanoo veteen tuijottaen.

Vuosia sitten näkemäni uni muistui mieleen, kun ystäväni 39 v, kolmen koululaisen isä, menehtyi tammikuussa. Kaksi ja puoli vuotta hän taisteli vaikeaa sairautta vastaan. Vaikka viimeistään kesällä oli tiedossa, ettei hän tule voittamaan tautia, silti kuoleman lopullisuus musertaa.

Tiedän, että syövän riuduttama ystäväni oli valmis lähtemään. Mutta kuoleman kirous ei ole niinkään siinä, että yksi joutuu lähtemään, vaan siinä, että meidän muiden on jäätävä.

Ennen ystäväni kuolemaa pidin “surutyötä” jotenkin outona sanana. Mutta sureminen voi olla pahuksen rankkaa. Näin minulle käy: sana, ihminen, muisto tai musiikki laukaisee itkun, joka hyökyy yli kuin aalto. Itku kouraisee otteeseensa, se tuntuu silmissä, kasvoissa, palleassa, jopa varpaissa. Tuntuu pahalta, on vaikea hengittää, tekee mieli peittää kasvot ja kätkeytyä katseilta.

Vaikka itku riepottelee ihmistä kuin myrskytuuli puuta, se ei sittenkään isommin vahingoita häntä. Puu taipuu ja joutuu kenties luopumaan muutamasta kuivuneesta, tarpeettomaksi käyneestä oksasta. Tältä minusta tuntuu. Varmasti suru voi myös murtaa ihmisen siinä missä kova myrsky voi katkaista puun.

Suru heittää minut aikaan, jolloin olin 11-vuotias. Äiti oli ollut sairaalassa jo aika kauan. Kuolema oli mainittu, mutta sivulauseessa. Helmikuisena iltana isä sanoi, että “äiti on nukkunut pois”. Tuohon torstaihin loppui lapsuus. Äiti katosi sanavarastosta, sillä minulla ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut ja halunnut hänestä puhua.

Äidin kuoltua menetin joksikin aikaa myös isän. Lapsen logiikka meni näin: hän ei halunnut kuormittaa isää omilla murheillaan, koska isällä on lapsen mielestä muutenkin murhetta riittämiin. Yritin pärjätä yksin, otin vastuuta itsestäni aivan liikaa.

Isä oli vastannut perheen elatuksesta ja painanut pitkää työpäivää. Äiti oli pyörittänyt kotia. Äidin lähdettyä kotiaskareet tuskin tuntuivat isästä kovin helpoilta etenkin, kun jokainen nurkka muistutti hänen elämänsä rakkaudesta, naisesta, joka oli poissa.

Isä avioitui nopeasti uudelleen. Uudelle puolisolle tilanne oli vähintäänkin vaikea. Itse taivaan enkelikään ei voi täyttää äidin paikkaa. Taakkaa tuskin vähensi se, että liian nuorena menehtynyt suurperheenäiti, jolta vielä ilmestyi postuumisti runoteos, kasvoi nopeasti myyttisiin ulottuvuuksiin. “Äitis oli niin ihana”, siunailivat tuntemattomat mummot. Ai kun kiva. Olisi ollut mukava tutustua.

Niina Kela: Valonveräjä, 2014

Vasta paljon myöhemmin, viiden lapsen isänä, alan hahmottaa äidin inhimillistä puolta. Äidin inhimillisyys tiivistyy mielessäni yhteen lauseeseen: “hän oli minun äitini”, mikä merkitsee esimerkiksi määrätöntä hoivatyötä, yövalvomisia, turhautumisia, oikeita ja vääriä kasvatusratkaisuja, pakahduttavia rakkaudentunteita, pettymyksiä.

Ystävän arkun äärellä käyn läpi menneisyyden suurta surua, sanoisinko “ensimmäistä maailmansotaa”. Ajattelen lapsia, jotka jäävät ilman isää tai äitiä ja mietin, kuinka minä, aikuinen, voisin auttaa heitä läpi yksinäisyyden, hylkäämisen ja pimeyden.

Topi Linjama 

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Tilaa uutiskirje

Saat parhaat juttumme sähköpostiin kerran kuukaudessa.

Tilaa »