Sitten kun lapset ovat aikuisia, ajan polkupyörällä maailman ympäri ja muita suuntaviivoja
Odottaessamme kolmatta lastamme, aloin automaattisesti tehdä jälleen laskutoimituksia. Kirjoitin paperille, minkä ikäinen olen sitten, kun myös tämä tuleva lapsi on jo saavuttanut tiettyjä rajapyykkejä. Luotasin, milloin vapaudun mistäkin kahleista ja voin keskittyä vapaammin omiin asioihini. Olen tehnyt näin myös vanhempien lasteni tapauksessa.
Viimeisimmät laskelmani ovat seuraavanlaisia:
Sitten kun kuopuksemme on neljävuotias, aiempien kokemusteni mukaan jo lähes kykeneväinen normaalinkaltaiseen kommunikointiin, olen 39-vuotias. Neljävuotiaalla uhma on jo taittunut, maitohampaat on itketty tukevasti paikoilleen kauan sitten ja yöt pyhitetään nukkumiselle. En ole siis vielä edes neljäkymmentä, kun kaikki tämä on jo saavutettu. Sitten kun hän aloittaa koulun eli on jo huikaisevalla tavalla itseohjautuva, lukee hiljaisuudessa kirjoja, koodaa, puhuu saunassa filosofisia juttuja ja hakee omin voimin lähikaupasta karkkipäivän saaliinsa, olen 42-vuotias. Siis melko nuori vielä, elämä on hyvässä lykyssä vasta noin puolivälissä. Pahnanpohjimmaisen teini-ikä iskee, kun olen jämäkästi keski-iän ylittänyt, elämäntaito-oppaat lukenut ja henkisesti jo valmis itsenäistymään lapsistani. Sitten kun hän on täysi-ikäinen, olen 53.
Yli viisikymppisenä olen jo elämän jälkimmäisellä puoliskolla ja alamäkeen asettautumassa, mutta jos ymmärrän pitää kunnostani huolta ja pysyn muutoin terveenä, niin kaikki on vielä mahdollista. Se alamäki on pitkä ja loiva. Minulla on toivoakseni jopa kolme vuosikymmentä aikaa tehdä niitä asioita, joita todella Vapaat Ihmiset tekevät.
Ensimmäisenä olen ajatellut rasvata uskollisen Tähtipyöräni ketjut ja polkaista tämän pallomme ympäri. Sitten kun palaan, kierrän sen toiseen suuntaan. Sitten kun. Sitten kun.
”Sitten kun” -elämään kuuluu tällainen lähes taukoamaton pohtiminen siitä, mitä kaikkea voi tehdä siinä vaiheessa, kun lapset ovat sitä tai tätä. Kuten todettua, minä olen elänyt näiden taulukoideni kanssa pitkään. Ja tiedän, että se on tyhmää. Saatan kuolla vaikka ylihuomenna, joten elämää pitäisi elää nyt, eikä tekemällä abstrakteja suunnitelmia kahdenkymmen vuoden päähän.
Tietenkin pitkän tähtäimen suunnitelmien tekeminen on ihan luonnollista ja elämää jäsentävää, mutta lapsiperheessä jatkuva vuosien laskeminen käy raskaaksi. Takaraivoon hiipii myös epäilys, että tämä ”sitten kun” -excelöinti saattaa olla merkki siitä, että kaikki ei ole jaksamisen suhteen aivan kunnossa. Nick Caven laulunkohta ”I will never be free if I’m not free now*” on hiljalleen muodostumassa ohjenuoraksi vanhemmuudessani. Vapaus on opeteltavissa oleva tapa suhtautua.
Toki lapset sitovat vanhempiaan pitkäksi aikaa ja niin kuuluukin, mutta olen viime aikoina yrittänyt siirtää enemmän huomiota siihen, kuinka monin tavoin he ovat avanneet minua vastaanottamaan maailmaa. Toisinaan on enemmän kuin tarpeellista herättää itsensä muistamaan tämä.
*And No More Shall We Part, 2001
Vesa Liminka
