Sei, kana tai jauhenliha
Esikoiseni ollessa reilun vuoden ikäinen jäin kotiin hoitamaan häntä pariksi kuukaudeksi. Tein kaikkeni. Syötin lapselleni omatekoista perunamössöä. Sei, kana tai jauhenliha. Pyhä kolminaisuus. Puin, riisuin tai syötin lastani jatkuvasti. Kävin uimahallissa. Edellisen käynnin kloorin tuoksu ei ehtinyt haihtua, kun taas hyppyytin lastani sopivan matalassa ja lämpöisessä altaassa. Mietin, kuinka saan aikani kulumaan. Kokonaiset kaksi kuukautta!
Avoimessa päiväkodissakin hikoilutti. Tuntui, että teen kaiken väärin. Olin kömpelö syöttäjä. Käsivarteni puutui ja väsyi pelkästä muovilusikan painosta. Tietenkin muiden lapset söivät itse ja siivoilivat jälkensä. Omalla lapsellani oli aina kakka vaipassa. Väärään aikaan. Äidit heittivät tuplavoltteja lapsikatraiden edessä, Juttelivat keskenään syvällisiä. Muita isiä ei näkynyt. Olin tarkkailun alla.
Kolmikymppisenä isänä veivasin ajatuksissani kaikenlaista. Suoritin ja prosessoin. Esikoinen toden teolla raivasi lapsuudelle tilaa minussa. Olin kahden kuukauden kotonaolon jälkeen henkisesti ja fyysisesti totaalisesti puhki. Töissä valehtelin kuinka oli ollut mukavaa olla kotona.
Tuli hiljattain puhetta eläkkeellä olevan isäni kanssa koti-isyydestä. Hän oli aikanaan kotona neljä kuukautta meitä hoitamassa. Aikansa moderni isä. Täytteli tiskikonetta ja teki ruokaa. Isäni muisteli kotona olemista ja mainitsi päätä pyöritellen: ”Mie vissiin otin silloin kaikki liian tosissaan”. Silloin ymmärsin. Hengitin syvään.
Nyt olen jälleen kotona. Hoitovapaa. Lapsia on yhden sijasta kaksi ja kahden kuukauden sijasta olen koti-isänä vuoden. Kaikki on vielä alussa. Luoja, anna selväjärkisyyttä ja voimaa!
Antti Kanto
