Se on sinun
Sain ensimmäisen lapseni eräänä tammikuun päivänä vuonna 2007. Olin 27-vuotias, enkä ollut vielä miettinyt perheen perustamista kovinkaan paljon. Rationaalinen ennalta suunnittelu, valmistelu tai asioiden punnitseminen monelta eri kantilta eivät ylipäänsä kuulu vahvuuksiini. Olen kuitenkin taipuvainen murehtimaan sekä menneitä että tulevia, joten raskausuutinen oli luonnollisesti pysäyttävä ja jouduin tuijottamaan tyhjyyteen muutamia minuutteja.
Olin mukana synnytyksessä, joka oli pitkä ja tuskallinen. Jossain vaiheessa yötä yritin levätä isien lepohuoneessa, jossa näin lyhyen unen kirkkaasta keltaisesta pallosta, joka läheni minua uhkaavasti rätisten. Kun lapsi viimein tuli maailmaan, hetki oli maaginen, liikuttava ja hämmentävä, eikä vähiten siksi, että juuri syntynyt ihminen oli kasvonpiirteiltään huomattavan paljon itseäni muistuttava. Kun kätilö sanoi ”se on sinun”, en osannut ajatella, mitä kaikkea tuo tarkoittaa. Ensimmäisessä synnytyksessä vietetty aika oli myös minulle varsin ruumiillinen kokemus. Havaitsin vielä pitkään kehollisia tuntemuksia, vihlaisuja, vain ajatellessani osaston käytäviä. Kaiken kaikkiaan siitä kerrasta jäi tunne, että tapahtumat eivät olleet kenenkään hallinnassa. Kaksi myöhempää synnytystä olivat hyviä kokemuksia, tapahtumat etenivät ja olin hyödyksi.
Olen miettinyt, millaista elämäni olisi, jos minulla ei olisi lapsia. Luulen, että olisin jollakin tavoin haluttomampi osallistumaan, epäsosiaalisempi ainakin. Olen huomannut, että lasten saaminen on merkinnyt minulle eräänlaista havahtumista, jolloin olen löytänyt uusia kiinnostuksen kohteita ja mahdollisuuksia. Esikoisen syntymä ajoi minut perustamaan (joskin lyhyen uran eläneen) bändin ja kirjoittamaan runoja. Keskimmäinen herätti minussa kiinnostuksen urheilua kohtaan. Neljän kuukauden ikäisen kuopuksen suoria vaikutuksia en vielä tunnista, mutta odotan niitä mielenkiinnolla.
Tämä aktiviteettien hakeminen kertoo tarpeesta tehdä itsensä olemassa olevaksi myös lasten ulkopuolella. Omalla kohdallani kyse on kuitenkin ennen kaikkea lasten aikaan saamasta kasvusta, ajatusten selkeytymisestä ja uskalluksesta yrittää jotain sellaista, johon en kenties tavallisesti ryhtyisi. Isyyden myötä minusta tuli avoimempi ja rohkeampi. Tämä on myös käytännön sanelemaa, sillä lasten kanssa liikkuessa on kohdattava tilanteita, joita muutoin saattaisi vältellä. Yksi suurimpia haasteita vanhemmuudessa on ollut juuri sen hyväksyminen, että piilopaikkoja ei juuri ole. Itsensä ja toiset on opittava kohtaamaan paljaasti ja suoraan. Muistan vuosia sitten työntäneeni lastenrattaita ihmispaljoudessa ja ajatelleeni, että ei hätää, ei huolta, sillä tämä yksivuotias tässä todella on minun.
Vesa Liminka
