Satapäiväisen keisariuden kynnyksellä
Alakoululaiset ovat vielä liian pieniä tietämään, kuka oli Napoleon Bonaparte. Kuudesluokkalaisetkin. Mutta vanhempien pitäisi tietää, nimittäin jos ovat historiansa lukeneet.
Kerrataan kuitenkin. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen – sehän alkoi 1789 – kun oli ollut erinäisiä sekavia hallitsijoita, nousi valtaan kolme konsulia, joista yksi oli Napoleon Bonaparte. Vuonna 1801 hän julisti itsensä Ranskan ensimmäiseksi konsuliksi ja 1804 kruunautti tai oikeastaan kruunasi itsensä Ranskan keisariksi.
Keisarina Napoleon hallitsi noin 11 vuotta. Kuriositeettina mainittakoon, että Napoleonilla oli hämmästyttävä muisti. Hänen muun muassa kerrotaan pystyneen sotapäällikkönä sellaiseen muistisuoritukseen, että saneli kolmelle kirjurille samanaikaisesti kirjettä. Pätkän yhdelle, sitten toiselle, sitten kolmannelle ja sitten jatkoi ensimmäiselle uuden pätkän, toiselle, kolmannelle jne. aina pätkän kerrallaan. Kokeilkaapa! Ei siis mikään turha mies! Mutta vallanhaluinen, despootti kerrassaan! Niin vallanhaluinen, että koko Eurooppa liittoutui häntä kukistamaan, ja niinpä 1814 hänet vallasta syöstynä karkotettiin Välimerellä sijaitsevalle Elban saarelle.
Mutta Napoleon oli sitkeä sissi ja Elba vielä kovin lähellä Ranskaa. Vielä kerran Napoleon palasi, ryminällä palasikin ja ryhtyi taas Ranskan keisariksi. Sata päivää, tasan sata päivää sitä vielä kesti ja sitten… Sitten Warerloon verisessä taistelussa Napoleon lopullisesti kukistettiin ja karkotettiin Saint Helenan saarelle, 2800 kilometriä Afrikan rannikosta, noin 15 astetta päiväntasaajalta etelään ja 5 astetta Greenwichistä länteen. Historia kertoo Napoleonin tuumanneen Saint Helenan kamaralle astuttuaan: ”Kaikki nämä vuodet olen kantanut maailmaa harteillani, väsyttäähän se sellainen toimi!”
Siis 11 vuotta keisarina, viimeinen vaihe niin sanottu satapäiväinen keisarius. Tiedättekö, mitä Nummisuutarin Esko sanoisi tähän? Esko sanoisi, että merkillinen yhtäpitävyys asioissa. Nimittäin minullakin menee nyt juurikin yhdestoista vuosi Arpelan koulun johtajana, ja minäkin olen Napoleonin tapaan pieni mies. Ja mikä kummallisinta, tämän päivän jälkeen minulla on tasan sata työpäivää. Tasan sata! Sitten kutsuu St. Helena.
Olen jo monen joulun aikaan väittänyt, että satusilmäni ovat aikoja sitten sammuneet eikä mikään tunnu enää miltään. Ei joulu joululta. Vuosien huuhkain vain olkapäilläni jököttää. Mutta äläpä huoli. Muistot. ”Niin muistot rakkahimmat, /taas elpyy uudelleen. /Ja sanat siunaavimmat /taas lankee sydämeen. /Niitä lausu ei enää kukaan, /mut niiden tunnelman /saan joka joululta mukaan /tueks vuoden vaikean.” Näinhän Viljo Kojo herkässä joululaulussaan riimittelee.
Oma kouluaikani mukaan lukien tämä on 53. koulun joulujuhla, jossa olen mukana. Kihelmöivää tunnelmaa, jännitystä vuorosanoista, kommelluksia, iloa onnistumisista, häpeää mokista, pullapukkeja, joulupukkeja, tonttuja, runoja, näytelmiä, lauluja, tiernapoikia, rehtorien puheita, hikistä valmistelua ja vielä hikisempää jälkityötä.
Erikoisesti olen tämän joulun aikaan palannut niihin kolmeenkymmeneenkahdeksaan tätä edeltävään Arpelan koulun joulujuhlaan. Ja erikoisesti juhliin ja juhlan aikaan liittyvään valmisteluun. Alkuaikoina, kun tulin Arpelaan, ala- ja yläasteiden joulujuhla, oli yhteinen, monivaiheinen sessio.
Myyjäiset, tervan tuoksuiset, koska puutyönopettajamme tykkäsi tervata lähes kaiken, mitä tehtiin puutöissä myytäväksi. Sitten juhla. Puolestatoista kahteen tuntiin ennen väliaikaa, näyttämön reunat täynnä rekvisiittaa vuorollaan näyttämölle siirrettävää. Paksu väliverho, jonka talonmies veivasi ohjelmien välillä auki ja kiinni, niin että hiki tippui. Salin korkuinen kuusi etuosassa.
Sitten väliaika. Torttukahvit sadoille vieraille. Osuuspankin lahjoittamat, maatalousnaisten valmistamat ja tarjoilemat. Lopuksi näytelmäkerhon pitkä näytelmä. Ja sokerina pohjalla: rehtorin puhe! Seuraavana aamuna, todistustenjakoaamuna, sama toistui. Mutta toki vähennettynä rehtorin puheella. Yksi nosto kuriositeettina. Vanhempi kollegani kertoi, että takki oli ihan tyhjä, kun hän aamujuhlaan puki sitä kaikkein takimmaista paimenta hakaneulojen kanssa taistellen. Mutta voimat palautuivat, kun se takimmainen paimen, ekaluokkalainen Mika-poika, riemuitsi silmät loistaen: ”Kyllä on ihanaa näytellä taas!”
Tulevina vuosina sessio muuttui vähä vähältä. Uusia tekijöitä, uusia tuulia, uusia visioita. Mutta hyvä niin! Saattaisipa älykännykkäajan oppilaista tuo 70–80-lukujen 3,5–4-tuntinen sessio tuntua vähän pitkältäkin.
Vuosien kuluessa olen näissä muistoissa eläessäni joutunut ihmettelemään omaa hidastumistani. Nykyinen kuvaamataidon luokka tuolla Nikunmäen rakennuksessa on se luokkahuone, jossa olen useimmat vuodet opettanut ja joulut valmistellut. Erikoisesti tänä syksynä olen omille oppilailleni haaveillen muistellut, kuinka minä tätä luokkaa oppilaitteni kanssa jaksoin somistaa. Muistoissani köynnökset ylsivät monin kerroin seinästä seinään ja ainakin viisisataa tonttua vaelsi pitkänä boordina taulujen ja ikkunoiden reunoja. Ja toinen toistaan hienompia kuvaamataidon töitä.
Ja kuin joulun ihmeenä, en muista milloin viimeksi olen saanut niin paljon asioita luokkani seinälle kuin tänä syksynä. Kiitos siitä oppilaani.
Ja yhtä kaikki, tänäkin jouluna, sen sadan päivän kynnyksellä: ”Joulu on taas, kulkuset soi. /Jossakin äiti lasta seimen kapaloi. /Joulu on taas…
Siunattua joulua sinulle, enkeleitä ja sadun taikaa!
Niilo Kallioranta
