SAATTAA SISÄLTÄÄ POLITIIKKAA
Jos joku lyö toista, niin se toinen ei saa lyödä takas vaan sen ekan on pyydettävä anteeksi. Jotakuinkin näin kuuluu se käsky eli määräys eli imperatiivi, jota tietyssä iässä olevien päihin saa takoa ihan olan takaa. Lasten olisi edullista oppia, että väkivaltaan ei voi vastata väkivallalla, sillä siitä seuraa ainoastaan lisää samaa. Ainakin näin minulle on opetettu, että lapsille olisi hyvä opettaa.
Valitettavasti noin kymmenen ikävuoden jälkeen (tai miksei aiemminkin) saattaa jälkikasvu kiinnostua uutisista, tai ainakin altistua moisille. Vuonna 2025 uutisantia on kahdenlaista; on sitä, että jos joku ei pyydä jotakin anteeks, niin sitä lyödään, ja että joku jossain on lyönyt jota kuta toista ja sit se eka lyö takas. Kultaisen säännön opettajalta katoaa uskottavuus. Me aikuiset emme kymmenen vuoden kampanjoinnin jälkeen tiedä, mitä tarkoittaa välivesi, tai keksi kahden maailmansodan jälkeen mitään muuta ratkaisua aseelliseen konfliktiin, kuin että ammutaan me niitä enemmän.
Väkivallan ja sivistyksen yksiinlomittunut historia on mielenkiintoinen. Ihmisheimojen oikeuskäsitys oli pitkälle ajanlaskun alun tienoita se, että esimerkiksi henkirikos saattaa perheet ja suvut ikuiseen keskinäiseen verivelkaan. Te tapoitte Eskon, nyt me teiltä Jarkko, sitten te meiltä Matin… Antiikin Kreikassa keksittiin paljon, ja muun muassa se, että on kaikille parempi, jos valtio puuttuu väliin. Kun kolmas irrallinen osapuoli ottaa rankaisun hoitaakseen, katkeaa koston kierre. Syntipukki ostrakisoidaan, eli nimet ruukunpalasiin ja jätkä mierontielle kymmeneksi vuodeksi. Kansainvälisessä politiikassa tällaista muiden yläpuolella olevaa valtiokättä ei ole, mutta aina voi kieltää Venäjää osallistumasta Euroviisuihin.
Olen sen verran ennenkin ollu – täytyy tähän väliin tunnustaa – että painin paljon erilaisten arviointia, ratkaisemista, ja tuomitsemista koskevien kysymysten parissa. Yhtäältä kirjoitan teatterikritiikkejä paikalliseen sanomalehteen, joissa koetan vedota objektiivisiin kriteereihin, joilla teatteriesitys voidaan joko kiittäen hyväksyä, tai myhäillen lytätä, toisaalta olen toiminut kaksi kautta käräjäoikeuden lautamiehenä. Suomessa, toisin kuin amerikkalaisissa TV-sarjoissa, lautamies sitoutuu toimeensa neljäksi vuodeksi kerrallaan, ja osallistuu kolmesta kuuteen istuntoon vuodessa. Yleensä kyseessä ovat sellaiset törkeät rikosnimikkeet, joista häkki heiluu parhaimmillaan pariksi vuotta.
Helsingin Sanomien vieraskynässä tutkijatohtori Otava Piha avasi taannoin suomalaista oikeuskäytäntöä liittyen aiemmin keväällä sattunuttu seksuaalirikosta koskevaan kohuun. Omakin sosiaalisen median syötteeni täyttyi tuolloin iltalehtipohjaisista kannanotoista, miten taas raiskaajat lasketaan vapaaksi. Olen ollut istumassa samanlaisia juttuja, ja voin kertoa, että ne ovat paitsi inhottavia kaikilta osiltaan, myös yksinkertaisimmillaankin todella kimurantteja. Useimmiten on vain sana sanaa vastaan, kaikki humalassa, eikä asianomistajakaan ole aina varma onko hänelle tehty jotain lainvastaista. Oikeuskaaren piirteitä Piha selittää paljon minua paremmin, joten en siihen yritä ryhtyä. Summa kuitenkin summarum: kyseessä ei ole se mitä on tapahtunut, vaan se minkä voidaan epäilyksettä osoittaa tapahtuneen. Vähän kuten teatterin kanssa; kyllä minä tiedän että esitys on hyvä mutta miten sen voi selittää sellaiselle, joka ei ole esitystä nähnyt.
Jos joku lyö toista, niin se toinen ei saa lyödä takas vaan sen ekan on pyydettävä anteeksi.
Jossain päin Nobel-kirjailija Gabriel García Márquezin tuotantoa on kerrotaan, että Macondon parturin seinällä on kyltti ”Politiikan puhuminen kielletty!” Pysyvät korvat ehjinä kun eivät saksikädet liikaa heilu. Lause muistuu mieleeni tasaisin väliajoin.
Lukemista voi pitää ratkaisuna moneen ongelmaan. Nuorilta erityisesti se vie aikaa liimanimppailuista ja tiktok-haasteista. Jos jonkin kattavamman perustelun haluaa, niin lainattakoon kirjallisuudentutkija Harold Bloomia, joka Lukemisen ylistyksessä (2001) politisoi kirjojen lehteilyn seuraavasti:
Koska ideologialla, etenkin sen pinnallisemmissa versioissa, on erityisen tuhoisa vaikutus kykyyn tajuta ja arvostaa ironiaa, esitänkin nyt, että ironian elvyttäminen voisi olla viides periaatteemme lukemisen uudistamiseksi. [..] Ironian menetys merkitsee kuitenkin lukemisen ja kaiken sen kuolemaa, joka oli ollut ihmisluonnossamme sivistynyttä.
