Riparileffa Eden on laadukas mutta yllättävän konservatiivinen – omat lapseni käyköön riparin jos haluavat
Leikkihääpari Nooa Salonen ja Aamu Milonoff Kuva: Sami Kuokkanen / Tekele Productions
Eden (Ensi-ilta 7.8.2020) Ohjaus ja käsikirjoitus: Ulla Heikkilä Rooleissa: Aamu Milonoff, Linnea Skog, Bruno Baer, Amos Brotherus, Jere Ristseppä, Satu Tuuli Karhu, Tommi Korpela, Irina Pulkka Kesto 93min
Käykööt lapseni rippileirin jos haluavat, luultavasti haluavat, mutta ainakin protuleirille saavat luvan mennä. Näin olen noille omilleni ehdottanut. Asia nousi taas mieleen kun tänään ensi-iltaan tuleva Eden nostatti pintaan valtavasti omia riparimuistoja.
Jos aloituksestani voisikin muuta päätellä, niin oma rippileirini joskus 90-luvulla oli hyvä ja tärkeä kokemus. Se turvallisen yhteisön lämpö ja hyvä olo on helppo palauttaa mieleen vieläkin. Tämän merkitystä korostaa se, että rippileiri-ikään tullessa ei vielä kovin montaa kertaa ollut ollut kokonaista viikkoa poissa kotoa ja perheen luota. Muistan euforisen tunteen kun kävelimme konfirmaation jälkeen pois kirkosta. Hetken aikaa pidin sitä jonkinlaisena uskonnollisena herätyksenä, mutta se karisi pois muutamassa päivässä. Hyvät muistot leirin tunnelmasta ja erilaisista aikuistumisen ja kasvamisen riiteistä jäivät silti kytemään.
Kirkon voimakkain propagandaväline
Rippileiri lienee instituutiona kirkon tehokkaimpia indoktrinaation välineitä. Otetaan joukko hyvin alttiissa iässä olevia, ohjausta, suuntaa ja hyväksyntää kaipaavia nuoria viikoksi metsään ja koko touhu keskittyy kirkon valitsemiin teemoihin. Kaiken huipuksi yhteiskunnassa on edelleen perinteiden ja kulttuuristen käytäntöjen ylläpitämä vahva sosiaalinen paine käydä ripillä, oli sitten ”uskovainen” tai ei.
Oma rippileiri 90-luvulla pidettiin ränsistyneessä, mutta tunnelmallisessa leirikeskuksessa, joka aika pian poistuikin sitten käytöstä. Kuva: Pasi Huttunen
Ulla Heikkilän Eden tuo tämän kaiken hienosti esiin. Elokuvassa joukko nuoria kokoontuu riparille ja jännitteitä syntyy sekä nuorten kesken että kahden keskenään erilaisen papin välisen kitkan synnyttämänä. Tommi Korpelan esittämä kokenut ja liberaali ja Satu Tuuli Karhun konservatiivisempi ja kokemattomampi pappi vetävät kukin omiin suuntiinsa. Nuoret näyttelijät tuovat hyvin esiin teini-iän herkkyyttä, epävarmuutta ja kipeyttä. Elokuva on samaan aikaan todella laadukas ja paikoin aika hämmentävä.
Leikkihäät täysin kritiikittömästi
Jos nyt ei Jeesusta rippileiriltäni löytynytkään, niin ystäviä kyllä. Kuva: Pasi Huttunen
Elokuvan riparilla järjestetään leikkihäät kuin se olisi täysin normaalia ja neutraalia. Sitä ei kyseenalaisteta satunnaista kommenttia enempää. Siinä, missä ”sovitus” -niminen harjoitus, jossa nuoret larppaavat ristillä roikkumista esitetään kyseenalaisena, ei leikkihäissä ole tällaisesta tietoakaan. Jopa lipunnosto aamurituaalina kyseenalaistetaan, mutta leikkihäitä ei. Ihmetyksissäni kyselin asiaa usealta tutulta papilta eikä kukaan heistä pitänyt hääleikkiä tyypillisenä eikä ongelmattomana. Omina rippileiri- ja isosaikoina 90-luvulla tällaisten leikkihäiden järjestäminen ei tullut mieleenkään.
Draamallisesti leikkihäät ovat toki tehokas elementti, joten ehkä se selittyy sillä. Mutta Kirkon mediasäätiö on myöntänyt elokuvalle 25 000 euroa tukea, joten olisi helppo tulkinta, että leffa välittää juuri sellaista linjaa ja maailmankuvaa kuin virallinen kirkko haluaa. Oikeasti näin tuskin on. Tukeahan ei ole valmiilla leffalla tai varmaankaan edes valmiilla käsikirjoituksella haettu.
Lopussa kaikki asettuvat ruotuun
Itse konfirmaatiosta ei ole juuri muistikuvia, mutta kuvan merkinnät kertovat, että Matkahymniä lauletaan. Kuva: Pasi Huttunen
Edenissä kipuiluista ja vaikeuksista selvitään lopulta aika helposti ja yhdessä. Kipuilua on, mutta turvallisessa yhteisössä sitä voi olla. Kaikki asettuvat lopussa ehtoolliselle – ruotuun. Kukaan ei jää yksin.
Jo vuosi tai pari sitten kyselin pojiltani, että aikovatko mennä riparille ja siinä vaiheessa kumpikin aikoi. Eikä siinä mitään. Mutta jo silloin totesin, että haluaisin heidän käyvän myös protuleirin, jossa ajattelun ja yhdessäolemisen taitoja opetellaan ilman tavoitetta päätyä yhteen ja samaan päämäärään. Rippikoulun tarkoitus on seuraavanlainen:
”Rippikoululainen vahvistuu siinä uskossa kolmiyhteiseen Jumalaan, johon hänet on pyhässä kasteessa otettu, kasvaa rakkaudessa lähimmäiseen ja elää rukouksessa ja seurakuntayhteydessä.”
Prometheus-leirien perusajatus on suoraan sanottuna paljon helpompi niellä:
”Protuleirin idea perustuu ihmisten kykyyn päättää omasta elämästään ja kantaa vastuuta maailmasta: nuorille ei tarjota valmiita vastauksia, vaan asioita pohditaan yhdessä.”
Toisaalta kirkon indoktrinaatiolla on rajansa. Ei se minuunkaan lopulta uponnut, vaikka siinä vaiheessa olisin ehkä jopa halunnut ottaa jonkinlaisen uskon vastaan. Jos ei sitten kirkko laske onnistumiseksi sitå, että paperilla olen jäsen.
Pasi Huttunen, @paspah
