Rakkaimmat kielivirheemme

Yleiskieli tai kirjakieli on sopimus, jonka pienellä printatut sopimusehdot tunnetaan yhä huonommin.

Miten tähän pitäisi suhtautua? Olisiko vaadittava oikeakielisyyttä vai heittääkö pyyhe kehään Kummelin jääkiekkovalmentajan tavoin? Vai voisiko löytyä jokin näiden välimuoto? Sitä pohdin postauksessa, josta ei virheitä puutu.

Nykyaikana luetaan ja kirjoitetaan

Sanotaan, että ihmiset eivät nykyisin enää lukisi. Näppituntumani on, että kyllä he lukevat – eivät ehkä tämän blogitekstin (saati kirjakielen sopimustekstin) pituisia tekstejä, mutta viestejä ja somestoorien lyhyitä saatteita.

Ihmiset myös kirjoittavat, mutta lyhyttä, puhekielistä tekstiä tsättialustalle.

Nykyisin silmien eteen osuva teksti on pienemmällä todennäköisyydellä kirjailijan, toimittajan tai muun kirjoittamisen ammattilaisen kirjoittama kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Tavalliset ihmiset – ja enemässä väärin (kuten eräs armeijan kapiainen säännönmukaisesti sanoi, hän muuten myös käytti ilmausta ”hatun arvon nostoinen suoritus”) myös tekoäly – tuottavat sisältöä eikä netissä ole julkaisukynnystä.

Vaikka kieltä kirjoitetaan ja luetaan, kielen eri konteksteja tai rekistereitä ei tunneta tai hallita. Ei ole yllätys, että kirjakieli on ahdingossa ja äidinkielenopettajat repivät hiuksiaan, kun he korjaavat lukiolaisten esseevastauksia.

Kiehuttavat kielivirheet

Kirjoittamisen ammattilaisena joudun puljaamaan aika paljon sääntöjen kanssa. Tyypillisesti joudun tarkistamaan saman säännön monta kertaa. En vieläkään tiedä, kirjoitetaanko lukuunottamatta yhteen vai erikseen. Kielitoimiston ohjepankin mukaan erikseen, mutta huomenna olen unohtanut säännön ja kirjoitan sen taas yhteen.

Tämä on virhe, joka ei herätä tunteita.

Jotkut virheet naurattavat kerta toisensa jälkeen. Jostain syystä ne ovat monesti sanoja, joihin on lisätty hölmö n-kirjain, kuten jauhenliha tai enään.

Sitten on sellaisia sanoja kuin kiikarit, jotka saavat minut raivon partaalle. Yksi optinen, kahdella silmällä katseltava laite on nimeltään kiikari. Sana on lainautunut ruotsin sanasta kikare, eikä sillä ole mitään tekemistä englannin monikkomuotoisen binoculars– tai field glasses -sanojen kanssa. Nyt kansa kadulle puolustamaan kiikarin yksikkömuotoa!

Kyselin Lapsellisten miesten vertais-tsättiryhmässä blogistien kielivirhesuosikkeja.

Närää herättivät sellaiset anglismit, jotka ovat alkuperäisilmaisua huonompia, kuten dinneri ja breku. Dinnerin kaltaiset sanat eivät ole Samun mukaan varsinaisia kielivirheitä, vaan pikemminkin ”rikos säädyllisyyttä vastaan”. Häntä häiritsee myös vokaaliharmonian ylettäminen lainasanoihin tyyliin vämppyyri.

Pasia kyrpivät etenkin yhdyssanavirheet.

”Paljon kestän, mutta niiden kanssa on vaikeeta”, Pasi uskoutui ja sai oitis osakseen myötätuntoa.

Kieltämättä.

”Sunnuntai kävelyllä”, luki Facebookin linturyhmän kuvatekstissä. Kuvassa iso petolintu asteli jäänreunalla. Besserwisser-minäni olisi halunnut kommentoida, että ”saattaa olla viikonpäiväkin, mutta minusta se näyttää enemmän merikotkalta”, mutta onneksi harkitseva minäni vei voiton.

Miten suhtautua kielivirheisiin?

Olen kohdannut karkeasti kahdenlaista suhtautumista kielivirheisiin. Toiset nillittävät ja puuttuvat virheisiin, toiset hyssyttelevät ja sanovat, että kielivirheisiin ei pidä puuttua, koska ihmisillä on monenlaista lukemisen pulmatiikkaa. On lukihäiriötä, suomea toisena kielenä ja mitä kaikkea.

Eli on nipottajia ja ymmärtäjiä.

Nipottajia voisi sanoa konservatiiveiksi: he haluavat säilyttää (lat. conservare) kielen sellaisena kuin minun nuoruudessani se oli.

Ymmärtäjiä voisi kuvailla liberaaleiksi: he sallivat paljon ja puolustavat kielen ja kielenkäytön vapautta (lat. liber).

Ääreistyneessä maailmassamme voi jäädä huomaamatta, että vain pieni osa edustaa näitä laitoja. Tiukkoja säilyttäjiä on sanokaamme 15 %, tiukkoja sallijia toinen mokoma. Loput 70 % kielenkäyttäjistä ovat niitä, jotka tarkkailevat, eivät ota kantaa, eivät piittaa tai huomaa mitään.

Sitä paitsi kielivirhe Hesarissa ja kielivirhe Facebookin linturyhmässä tai chatissa ovat kaksi täysin eri asiaa. Edelliseltä voi ja pitääkin vaatia oikeinkirjoitusta, jälkimmäisessä ei mielestäni pidä. Eri asia, jos kyse olisi Facebookin kielenhuoltoryhmästä.

Otaksun, että suurin osa kielenkäyttäjistä hyväksyy kirjakielen hitaan muutoksen. Vastareaktio syntyy, jos kirjakieli alkaa muuttumaan liian nopeasti – me varttuneemmat lukijat muistamme keskustelun siitä, pitääkö aina alkaa tehdä vai voisiko myös alkaa tekemään. Molemmat muodot ovat nykyisin ok, mutta paljon sitä piti vääntää.

Kirjailijatkin tekevät virheitä

Vaikka tunnistan monia virheitä ja suhtaudun joihinkin niistä varsin tunnepitoisesti, väitän, että myös oma viiteryhmäni – (tieto)kirjailijat ja toimittajat – tekee kielivirheitä.

Itse asiassa kirjailijat tekevät virheitä niin paljon, että niitä korjaa kokonainen ammattilaisten joukko, kustannustoimittajat. He ovat ihmisiä, jotka valmistelevat kirjailijan tekstin julkaisukuntoon. Vastaavia ammattilaisia löytyy myös lehdistä.

Mutta maailma on mennyt sellaiseksi, että kustannustoimittajien haukankatseen editse kulkee yhä pienempi osa suomeksi julkaistusta kirjallisuudesta. Kirjan voi kirjoittaa ja painattaa kuka hyvänsä. Se laskee julkaistujen kirjojen keskimääräistä laatua, minkä vuoksi en ole innokas omaskustanteiden puolestapuhuja.

”Jos tekstejä hylätään, oppii paremmin kuin jos ne hyväksytään. Tehdään suuria vahinkoja hyväksymällä tekstejä”, kirjoitti Erno Paasilinna aikana, jolloin jokainen julkaistava kirja kulki kustannustoimittajan kautta.

Viimeisimmän kirjani Bach ja pyöräilyn taito (ilmestyy tässä kuussa) helmasyntinä oli puuttuva pilkku. Kirjoitan näköjään aika usein virketyyppiä, jossa lauseiden välissä on ja-sana. Ja-sanan eteen tulee pilkku, jos lauseet ovat rakenteeltaan kokonaisia eikä niissä ole yhteistä tekijää, sanoo kaikkitietävä, kaikkinäkevä ja kaukaa viisas Kielitoimisto. Tällaisiin virkkeisiin kustannustoimittaja lisäili pilkun ja-sanan eteen:

”Sade oli lakannut ja riisuin etulaukuista sadesuojat.”

Muutakin haparointia oli. Sekoitin ja sekoitan yhä verbit koittaa ja koettaa. Puhekielessä nämä vastaavat suunnilleen toisiaan, mutta koetammehan muistaa, että kirjakielessä koittaa oikeastaan vain aamu.

En aina tiedä, milloin tulee vain ja milloin vaan. Enkä tosiaankaan tiedä, lämpeääkö vai lämpiääkö sauna. Kirjoitinpa kumman muodon hyvänsä, se on väärä.

Ja entäs puhekielestä kirjakieleen rantautuvat possessiivikongruenssivirheet: kirjoitan otin mukaan ja heidän pihassa vaikka pitäisi kirjoittaa otin mukaani ja heidän pihassaan.