Puolivälin krouvi
Reilut neljä kuukautta hoitovapaata on takana. On aika katsoa taaksepäin eli tehdä niin sanottu osavuosikatsaus, vaikkakin myöhässä. Ovatko syksyllä maalaamani mielikuvat hoitovapaasta, rennosta ajasta lasten kanssa, vastanneet todellisuutta?
Kotielämä alkoi elokuussa helteillä, jotka olivat koko kesän antaneet odotuttaa itseään. Sain niiden myötä mukavan alun hoitovuodelle. Kävimme lasten, koti-isäystäväni Antin ja hänen lastensa kanssa lenkillä ja teimme yhdessä ruokaa. Päivät kuluivat kuin siivillä: välillä poimin viinimarjoja, välillä makoilin lasten kanssa trampoliinilla. Hetkittäin tietoisuudessa häivähti tumma ajatus: tämä ei tule olemaan tällaista koko vuotta.
Syksy jatkui säiden puolesta kauniina, vaikka ilmat vähitellen syyskuussa viilenivätkin. Viikkoihin ja päiviin alkoi tulla rutiinia. Kyläilyt maanantaisin ja torstaisin, viisivuotiaan kerhoon vienti maanantaisin ja keskiviikkoisin, yksivuotiaan päiväunet kahdestatoista kolmeen, lounaan tekoa, keittiön siivoamista, päivällisen valmistamista ja pyykin pesemistä. Päiväuniaikana otin tavakseni tehdä omia juttujani silkkaa itsekkyyttäni. Olen lukenut romaania tai katsellut maalikoosteita netistä. Samalla olen härskisti hörppinyt tuoretta kahvia.
Joka perjantai olen tehnyt jonkinlaisen viikkosiivouksen eli vähintään imuroinut, mopannut ja pessyt saniteettitilat. Olen myös vastuuttanut viisivuotiasta, jonka tehtävänä on ollut siivota oma huone. Siivotessani olen kuunnellut korvanapeilla Sarasvuota, joka on kertonut, minkälainen on hyvä isä ja miten rakastetaan oikein.
Lokakuussa alkoi toden teolla pimentyä. Näin käy joka vuosi, enkä koskaan totu siihen. Inhoan syksyä ja pimeyttä syvästi, mutta vielä enemmän vihaan lumen tuloa. Onneksi maa on vielä musta. Jouluksi saisi tosin sataa pienen kerroksen, sillä lumi ja joulu kuuluvat yhteen. Lapsetkin tykkäävät valkeasta joulusta. Ihme kyllä he pitävät muutenkin lumesta, vaikka olen kuinka yrittänyt arvokasvattaa heitä kesäihmisiksi. Lokakuu meni kuitenkin ihan mukavasti. Tähän vaikutti varmaankin myös vaimon syysloma ja se, että jäin lasten kanssa vielä syysloman loputtua lomailemaan lapsuudenkotiini Tornioon. Rajakaupungin valoisa ja suvaitsevainen rajat auki -ilmapiiri valoi minuun uskoa ja luottamusta siihen, että tulevasta talvesta selvitään.
Marraskuu on yleensä ollut se kuukausi, jonka aikana olen vaipunut syvään henkiseen ja fyysiseen koomaan. Vitsit eivät irtoa eivätkä muiden vitsit naurata. Etiäisiä tästä lamaannuksesta olen toki kokenut, mutta tavanomainen marraskuu tämänvuotinen ei ollut. Kuun alussa säät olivat todella poikkeuksellisen lämpimiä. Kävin eräänkin kerran siskoni luona Vallilassa kylässä, ja lasten päiväuniajan työntelimme lastenrattaita ympäri Helsinkiä. Minun piti ottaa takki pois, niin lämmintä oli. Taisi olla marraskuun 7. päivä. Marraskuussa kävimme myös ystäväni Antin ja lasten kanssa risteilyllä Tukholmassa, mikä piristi reissun uuvuttavasta luonteesta huolimatta.
Yhä syvenevästä pimeydestä huolimatta en ole tuntenut niin suurta väsymystä kuin yleensä syksyn pimetessä. Syynä on ehkä se, että nukun hieman pidempään lasten kanssa. Heidän biologinen kellonsa onneksi kertoo, että keskellä yötä ei kannata herätä. Dramaattisempi vaikutus vireyteeni on ollut kirkasvalolampulla, jonka loisteessa olen lukenut viimeiset pari viikkoa päivittäin lähes kaksi tuntia. Kun käy töissä, ei parin tunnin päivittäiseen valoshow’hun tahdo löytyä aikaa.
Kohta on joulu ja pieni tauko – esikoisella koulusta, keskimmäisellä kerhosta ja vaimolla töistä. Neljä ja puoli kuukautta on mennyt suhteellisen leppoisasti. Välillä vaivaa tunne siitä, että kotona ollessa jää ulkopuolelle työhön liittyvästä sosiaalisesta elämästä. Ei ole aikuisia ihmisiä, joiden kanssa jutella. Töistäkään ei tarvitse stressata, mikä tuo tilalle välillä omituista tyhjyyttä.
