Puolen sydämen lapsi Osa 5 Sairaalassa taas
Sairaalan arki puuduttaa. Kuva: Samu Heikinmatti
Ambulanssin ensihoitajat olivat nopeita ja uskomattoman taitavia. He pitivät minut ja H:n rauhallisina tehdessä vaativaa hoitotyötään. Kun Saiman silmät alkoivat painua kiinni ja pää nuokahdella, laitettiin pillit päälle. Tämä oli minulle ensimmäinen kerta hälytysajossa. En juurikaan nauttinut draamasta.
Saima vietiin ensin Uuden Lastensairaalan päivystykseen, jossa hänestä otettiin verikokeet ja tehtiin muut asiaankuuluvat mittaukset. Minä soittelin kotiin H:lle ja raportoin tilannetta. Hoitaja, jolla oli hieno metsämaisema tatuoituna käsivarteensa, toi minulle vissypullon ja viihdytti väsynyttä vauvaa. Yhtäkkiä hän ilmoitti, että nyt siirrytään ensiapusaliin. Syytä ei kertonut. EA2-salissa Saiman sängyn ympärille kerääntyi kymmenkunta lääkäriä ja hoitajaa kätkien lapseni piirinsä keskelle. Minä katsoin yksin nurkassa. Metsäkätinen hoitaja vilkaisi minua salin yli taittaen kulmiaan alaviistoon, surullisena, säälien. Tuntui todella yksinäiseltä. Yksinäisemmältä kuin koskaan. Matka Saiman sängylle näytti kilometrin mittaiselta. Siellä minä istuin keskenäni, typertyneenä puoliksijuotu vissypullo kädessä.
Syitä ja seurauksia
Saima siirrettiin teho-osastolle ja minut saatettiin ulos. Tilasin taksin, menin kotiin, katsoin, että H pääsee nukkumaan, kaadoin itselleni lasin viiniä ja soitin pomolleni – joka onneksi oli vielä linjoilla hieman ennen puoltayötä – ja kerroin, että nyt taitaa tulla vähän pidempi poissaolo. Hän ymmärsi ja joi lasillisen viiniä seuranani Skypessä.
Matka Saiman sängylle näytti kilometrin mittaiselta. Siellä minä istuin keskenäni, typertyneenä puoliksijuotu vissypullo kädessä.
Selvisi, että Saimalla oli aortan leikkauskohdan kaventuma alkanut ahdistaa. Lisäksi keuhkojen verisuonet olivat kovin pienet. Kaikille tuli yllätyksenä, että vointi huononi niin nopeasti ja dramaattisesti. Aortan pallolaajennus tehtiin jo seuraavana päivänä. Parin päivän kuluttua Saima siirrettiin vuodeosastolle.
Ensimmäisen isänpäiväni vietimme sairaalassa, mikä ei oikeastaan haitannut minua. Saimmepahan olla yhdessä. H oli ostanut bulgogia, jota lämmitimme taukohuoneen mikrossa ja söimme jälkiruoaksi suklaaleivokset. Saimalle oli myönnetty ulkoilulupa, joten kävimme meren rannalla Cafe Regatan terassilla juomassa kahvit ja tuijottelemassa Seurasaarta lahden yli. Illalla kävimme vielä Saiman kanssa kahdestaan muutaman kilometrin vaunulenkin pitkin rantaviivan kävelyreittejä. Helsingin valot heijastuivat syksyn mustasta merenpinnasta niin kauniisti.
Toipuminen oli nopeaa, ja jo viikon kuluttua olimme hakemassa tyttöä hänen omilla vaunuillaan kotiin.
Askel eteen, askel taakse
Kun menimme Saiman huoneeseen, oli kardiologi tekemässä aamukierrostaan. Hän vilkaisi meitä ja ilmoitti, ettei kotiuttaisikaan tytärtämme, sillä hän pelkäsi, ettei pallolaajennus ollutkaan riittävä keino: pitäisi tehdä avosydänleikkaus. Vaihtoehtoja olisi kaksi: joko suntin vaihtoleikkaus tai HLHS-porukalle noin puolen vuoden iässä tehtävä toinen iso leikkaus nimeltään Glenn. Kumpi leikkaus tehtäisiin selviäisi vasta kun Saiman rinta olisi avattu ja kirurgi näkisi verisuonet omin silmin.
Taas uusi takaisku. Onneksi tämäkin meni hyvin, ja operaatio saatiin tehtyä nopeasti.
Leikkausaamu koitti. En muista, mitä teimme sillä aikaa, kun odotimme kirurgin soittoa. Yritimme varmaankin leikkiä mahdollisimman tavallista arkea, vaikka se oli mahdotonta. Muutaman tunnin kuluttua soitto vihdoin tuli: kaikki oli mennyt hyvin. Helpotus oli myös, että he olivat tehneet Glennin leikkauksen, siis seuraavan ison operaation, eikä ylimääräisiä leikkauksia tarvinnut tehdä.
Pääsimme tapaamaan Saimaa teholle seuraavana päivänä. Hän ei läsnäoloamme noteerannut, sillä oli vielä niin tokkurassa lääkkeissä. Se käynti oli meitä vanhempia varten. Sain pitää Saiman kättä omassani. Se tuntui oudon viileältä.
Lapsen vointi huononi jälleen, ja hänelle piti tehdä toinen leikkaus. Leikkauskohtaan oli muodostunut hyytymiä, jotka piti saada pois. Taas uusi takaisku. Onneksi tämäkin meni hyvin, ja operaatio saatiin tehtyä nopeasti. “Rassasimme ja putsasimme röörit kunnolla”, kirurgi sanoi puhelimessa. Minua nauratti hänen putkimieskielensä. Tällä kertaa rinta jäi auki ja turvotuksen annettiin laskea. Rinta suljettiin parin päivän kuluttua ja Saimaa pidettiin sen aikaa unessa. Välillä hän yritti heräillä, jolloin hoitajille tuli kiire ruuttaamaan lisää rauhoittavaa kanyyliin.
Muutaman päivän kuluttua Saima siirrettiin tehovalvonnan kautta takaisin vuodeosastolle ja toipuminen sai alkaa.
Sairaala-arkeen tottuu
Kun lapsi on vuodeosastolla toipumassa, pyörii koko elämä enemmän tai vähemmän sen ympärillä. Töissä ei oikein kannata käydä, vaan on erityishoidon tuella. Raha ei ole suuren suuri, mutta eivät ole menotkaan, kun oikein mihinkään ei voi tuhlata bussilippua lukuunottamatta. Kotona arkirutiini täyttää päivät, vuodeosastolla odotus.
Tunti ympyrän kävelyä kuluu yllättävän nopeasti, kun Saima nukahtaa tyytyväisenä ja minä kuuntelen podcastia.
Olemme luoneet H:n kanssa vuorosysteemin: Hän ottaa aamuvuoron ja minä iltavuoron, mikä sopii luonnollisiin päivärytmeihimme muutenkin. Vuodeosastolla Saiman kanssa puuhaaminen on raskasta, sillä koneiden, putkien, piuhojen ja muun sälän kanssa ei aluksi voi lasta nostaa muualle kuin sängyn viereen syliin. Silti hän tarvitsee lähes jatkuvaa huomiota ja fyysistä kontaktia. Kun Saima nukkuu, aika kuluu hitaasti. Sairaalassa on maskipakko, joten hengitys on raskasta ja maskin kuminauhat puristavat korvia. Tietenkin varotoimi on hyvä ja ymmärrettävä, mutta kun pääsee takaisin kotiin, olo on kuin täyden työpäivän ja sen jälkeen maratonin juosseella.
Myöhemmin, kun lääkkeitä ei mene jatkuvasti suonensisäisesti, voidaan mennä pienelle vaunulenkille; Voi kävellä vuodeosaston käytävää ympäri, sillä ulkoilulupaa ei ihan heti saa. Sen tekee mielellään, että saa isä ja tytär edes jotain vaihtelua. Tunti ympyrän kävelyä kuluu yllättävän nopeasti, kun Saima nukahtaa tyytyväisenä ja minä kuuntelen podcastia – viimeksi Radio Sodomaa Areenasta.
Ruoka on noin kolmen tunnin välein – ja kylläpä lapsi syökin! Sata milliä, sata kaksikymmentä milliä, sata viisikymmentä milliä… mikään ei tunnu olevan liikaa. Parin päivän ajan hän on syönyt myös soseita. Lusikka pitää viedä itse suuhun, mikä on vähän päälle viisikuukautisen motoriikalla sottaiseksi osoittautuva, mutta hauska toimi.
Käymme vuoronvaihdon aikana H:n kanssa syömässä lounasta, mikä on mukava keino ottaa itseään irti sairaalasta ja keskittyä parisuhteeseen. Samalla tulee vaihdettua lapsen kuulumiset siltä päivältä. Myös videopuhelut isovanhemmille piristävät sairaalatylsyyttä.
Iloisen lapsen paluu
Saiman hymy on tullut takaisin. Hän hymyilee kaikille: hoitajille, siivoojilla, lääkäreille, vanhemmilleen. Kanyylinvaihto on ikävä ja hieman kivulias toimenpide, jonka aikana Saima itkee ja huutaa raivokkaasti. Viime kerralla, kun hoitaja nosti itkevän lapsen syliinsä, hän lopetti, katsoi hoitajaa suoraan silmiin ja alkoi hymyillä leveästi. Lapsemme luonteeseen on ripoteltu runsaat hyppyselliset sekä suolaa että sokeria.
Yöt menevät vaihtelevasti.
Yöt menevät vaihtelevasti. Kanyylista on tullut infektio, joka nosti hieman lämpöä ja tulehdusarvoja, mitä ymmärrettävästi pitää öisin hereillä. Nyt sekin on alkanut korjaantua, vaikka Saima on aina ollut kevytuninen nukkuja. Minun vuorollani hän ei juuri päiväunia nuku, joten toisinaan meitä on odottamassa hymyilevä, loputtoman väsynyt, mutta silti tekemistä vailla oleva ipana, jolle pitää keksiä kaikenlaista puuhaa ja toivoa, että tämä malttaisi levätä edes hetkisen.
Aamupäivällä puhelimessa on kaksi vastaamatonta puhelua. H on soittanut minulle sairaalasta. En ole huomannut puheluita, sillä kännykkä on unohtunut äänettömälle. Tunnen paniikin hiipivän selkää pitkin. Onko jotain sattunut? Ei H koskaan soita sairaalasta. Hän lähettää aina viestin. Soitan takaisin.
Jotain odottamatonta on todella sattunut: Kardiologi on ilmoittanut, että Saima voi tulla jo huomenna kotilomalle. Stressi laukeaa kuin napsahtaen. En tunne jalkojani.
Tänään on joulukuun ensimmäinen päivä. Saima täyttää viikon kuluttua puoli vuotta. Hän viettää merkkipäiväänsä perheen parissa.
Vihdoin kotilomilla! Kuva: Samu Heikinmatti
Samu Heikinmatti
Kirjoittaja on noviisi monissa asioissa, mutta oppinut nauttimaan keskiyön kahvihetkistä. Kirjoittaja pitää vapaa-ajallaan myös omaa blogia oppimistaan sattumanvaraisista asioista: Mitä opin tänään?
