Psykedeeliavusteinen terapia voi olla tulevaisuuden hoitomuotoja

Yläasteen huumevalistuksessa luotettiin 90-luvulla kokemusasiantuntijoihin ja porttiteoriaan. Karmeista tarinoista jäi mielikuva, että kaikki kriminalisoidut huumausaineet ovat erittäin vaarallisia joko itsessään tai porttina vaarallisemmille aineille. Vaarallisten aineiden joukkoon liittyi meillä kotona myös alkoholi, koska alkoholia pidettiin vaarallisena eikä sitä käytetty.

Tätä taustaa vasten on ollut yllättävää tutustua kirjallisuuteen, jossa kerrotaan käytetyn psykedeelejä – siis esimerkiksi psilosybiiniä, LSD:tä, MDMA:ta – varsin menestyksekkäästi terapian apuna.

Tässä postauksessa kerron kirjallisuuteen nojautuen psykedeelien käytöstä terapian apuna. Erityisen kiinnostavaa – ja vanhemmuusblogin teemaan istuvaa – on se, mitä psykiatri Ben Sessa kertoo traumaterapiasta. Referoin hänen luentoaan alempana.

Lukijan on hyvä muistaa, etten ole psykiatrian ammattilainen, vaan utelias toimittaja. Kaikki asiapohjaiset oikaisut ja asialliset kommentit tekstiin ovat tervetulleita.

Tuntematon mieli

Parin lauseen johdanto, että miten päädyin aiheen äärelle. Luen paljon tietokirjoja ja tartun helposti jonkun suosittelemaan kirjaan. Ystäväni suosittelemassa Johann Harin kirjassa Mielen yhteydet – masennuksen todelliset syyt (2019) kerrottiin, että psykedeelit vievät ihmisen samoihin maisemiin kuin meditaatio. (Hyvä kirja, kannattaa lukea, vaikka ei olisikaan yhtään masentunut.) Siis samat aineet, joiden sanottiin yläasteen huumevalistuksessa olevan tappavia.

Yksi Harin kirjallisuusviitteistä oli Michael Pollanin kirja, joka on suomennettu tänä vuonna nimellä Tuntematon mieli – mitä uusi psykedeelien tutkimus opettaa. Esimerkiksi The New York Times Book Rewiew valitsi sen vuoden 2018 kymmenen parhaan kirjan joukkoon.

Pollanin kirja auttaa ymmärtämään suhdettamme psykedeeleihin: 1900-luvun puolivälin löytöjen jälkeen heräsi valtava innostus, mutta 60-luvulla mopo karkasi käsistä ja seurasi moraalipaniikki. Psykedeelit kiellettiin ja niihin liittyvä tutkimus, jota ehdittiin tehdä aika paljon, haudattiin arkistoihin.

Vuosituhannen vaihteesta alkaen tutkimusta on käynnistelty uudelleen ja nyt maailmalla ollaan laajasti kiinnostuneita psykedeelien terapeuttisesta käytöstä. Niillä hoidetaan muun muassa alkoholismia, nikotiiniriippuvuutta, kuolemanpelkoa, masennusta ja traumoja.

Aivojen lepotila- ja toimintaverkostot

Minulle Pollanin kirjassa oli ehkä kaikkein arvokkainta neurologinen selitys sille, miksi psykedeeliavusteisella terapialla voidaan auttaa ihmistä ongelmissa, joita yhdistää riippuvuus egosta tai minuudesta (luku Neurotiede s. 304-342). Masennus, riippuvuudet, fobiat – näissä on yhteistä kiinnittyminen minuuteen. (Sanotaan vielä se, että minulla ei ole kompetenssia arvioida, kuinka oikeassa Pollan on, mutta esimerkiksi tutkija Robin Carhart-Harris mainitsee luennollaan Pollanin luotettavana lähteenä.)

Aivot ovat hierarkkinen systeemi, sanoo Pollan. Niiden ”kapellimestarina” on lepotilaverkostoksi kutsuttu alue. Monet aivoalueet ovat yhteydessä toisiinsa juuri lepotilaverkoston muodostaman keskuksen, ”aivojen pääkaupungin”, kautta. Lepotilaverkosto pitää yllä järjestystä monimutkaisessa järjestelmässä, joka suistuisi ilman sen vaikutusta anarkiaan, kirjoittaa Pollan.

Tämän verkoston kanssa riippuvuussuhteessa on niin sanottu toimintaverkosto (tai ”tarkkaavaisuusverkostot”, kuten Pollanin suomennos sanoo). Se aktivoituu, kun suuntaamme huomiomme pois itsestämme. Kun lepotilaverkosto on aktiivinen, toimintaverkosto on passiivinen, ja kun toimintaverkosto on aktiivinen, lepotilaverkosto on passiivinen. Ymmärrän niin, että toimintaverkoston aktivoiminen/aktivoituminen on edellytys sille, että ihminen kykenee toimimaan.

Lepotilaverkosto aktivoituu esimerkiksi silloin, kun ihminen on omissa ajatuksissaan tai ajatukset harhailevat. Samainen verkosto pitää yllä minuudeksi kutsuttua rakennelmaa, minkä vuoksi jotkut neurotieteilijät kutsuvat sitä ”minäverkostoksi”. Niinpä se aktivoituu myös silloin, kun ihminen rypee itsesäälissä, häpeää addiktiotaan tai on pudonnut masennuksen kuoppaan. Masentunut ihminen voi olla ”lukkiutunut” lepotilaverkostoon niin pahoin, että hän ei todellakaan jaksa tehdä yhtään mitään, kuvaili psykoterapeuttiystäväni. Tällainen ihminen on ”minän vankilassa”.

Psykedeelit näyttävät vaimentavan tai jopa kokonaan hiljentävän lepotilaverkoston. Ihmiselle tulee tunne, että ego liukenee tai sulaa. Ihminen katselee tajuntaansa ilman egon suodatinta ja puolustusmekanismeja. Tämä myös selittää sen, miksi psykedeelit vievät ihmisen samoihin maisemiin kuin meditaatio: myös se saa egon kutistumaan. (Pollanin mukaan samantapaisia vaikutuksia voi olla holotrooppisilla hengitysharjoitteilla, aistieristyksellä, paastoamisella, rukoilulla, haltioitusmiskokemuksilla, extremeurheilulla, kuolemanrajakokemuksilla ynnä muilla.)

Egon hiljeneminen voi auttaa ihmistä hahmottamaan omaa elämäänsä tuoreesta näkökulmasta. Eräs Pollanin kirjassa haastateltu henkilö oli lopettanut tupakoinnin psykedeeliavusteisen terapian ansiosta. Hän kuvaili päätöstään jotenkin näin: tupakointi ei vain tuntunut enää merkitykselliseltä.

Psykedeelit traumaterapiassa

Psykiatri Ben Sessa puhui Helsingissä pari vuotta sitten MDMA-avusteisesta terapiasta, joka on hänen mukaansa auttanut ihmisiä käsittelemään traumaa. Sessan puhe on nähtävissä suomeksi tekstitettynä YouTubessa.

Sessa selittää asioita hieman eri käsittein kuin Pollan – toki MDMA:kin on eri asia kuin LSD tai psilosybiini. Sessan mukaan ihmisen, jonka kiintymyssuhde on lapsuudessa ollut ristiriitainen ja turvaton, on vaikea luottaa toisiin ihmisiin. Jos lapsi ei tiedä, antaako vanhempi pusun vai potkun, hän elää jatkuvassa valppaudessa ja pelossa. Maailma on arvaamaton, pelottava ja uhkaava. Tällaisen traumatisoituneen ihmisen mantelitumake on ylivirittynyt ja vastaavasti aivojen harkintaa käyttävä osa, otsalohko, on alivirittynyt.

Sessan mukaan lapsuuden trauma on syy monille aikuisiän ongelmille, kuten masennukselle ja addiktioille. Kaltoinkohdellusta lapsesta – joka herättää myötätuntoa, koska hän on uhri – tulee aggressiivinen, pahoinvoiva, itseään vihaava, päihteitä käyttävä nuori – joka ei enää herätäkään myötätuntoa, koska hän on ”itse valinnut” tiensä.

Tavanomainen terapia ei tehoa kovin hyvin ihmisiin, jotka ovat vakavasti traumatisoituneita, väittää Sessa. Hänen mukaansa syy on nimenomaan ylivirittyneessä mantelitumakkeessa.

MDMA-avusteisessa terapiassa ylivirittynyt mantelitumake hiljenee hetkeksi, mutta muut aivotoiminnot toimivat normaalisti. Ihminen tuntee olonsa hyväksi – ehkä ensimmäistä kertaa vuosikausiin – ja näkee maailman lempeänä. Tämä auttaa rakentamaan luottamuksellisen terapiasuhteen ja käsittelemään kivuliaita asioita rakentavasti. Suomen Kuvalehden juttu viiden vuoden takaa kertoo, kuinka sodassa traumatisoituneet ovat hyötyneet MDMA-avusteisesta terapiasta.

Loppukritiikki

Kliinisissä tutkimuksissa psykedeelejä käytetään hyvin kontrolloidusti. Potilaat valikoidaan tarkasti ja heidät valmistetaan huolellisesti terapiaan etukäteen ja kokemus käydään jälkikäteen läpi. Tutkijat korostavat, että ympäristöllä ja mielentilalla on valtava merkitys siihen, millaiseksi psykedeeliavusteinen terapia koetaan. Siksi omin päin tehty ”matka” voi olla varsin ahdistava.

Psykedeelejä pidetään yleisesti varsin turvallisina eikä fyysisiä vieroitusoireita esiinny, kertoo Duodecim-lehden artikkeli. Yliannostuksesta johtuvia kuolemia tunnetaan vain kaksi, mutta valvomattomissa olosuhteissa käyttö on johtanut onnettomuuksiin. Valvottua terapiakäyttöä ei voi suoraan verrata tilanteeseen, jossa nuoriso käyttää psykedeelejä, muistutetaan Päihdelinkin nettisivulla.

Psykedeelien käyttö on Suomessa kielletty, joten niitä ei pidä senkään vuoksi kokeilla.

Ehkä itse aineiden vaikutuksia suurempi ongelma ovat innokkaat psykedeelievankelistat. Esimerkiksi Sessan luennosta vie vähän terää se, että hän on niin tavattoman innostunut ja uskoo niin valtavasti terapian mahdollisuuksiin. Pollanin kirjassa näitä innokkaita on vaikka millä mitalla. Myös Pollan itse tuntuu välillä lukeutuvan näihin, mutta kirjan lopulla hän asettelee jäitä hattuun.

Toinen ongelma on puhetapa, jossa on pitkään ollut lähinnä kaksi asentoa: psykedeelejä kaikille (60-luku) ja psykedeelit tappavat (70-90-luku). Eikö psykedeeleistäkin voisi puhua asiallisesti? (Tämän postauksen alta tulen siivoamaan taikasieniläpät ja muun vastaavan.)

Minusta on kiinnostavaa nähdä, millaisia tuloksia psykedeeliavusteisella terapialla tulevaisuudessa saadaan aikaan. Kovasti toivoisin, että muutamat masennuksesta tai vaikeasta traumasta kärsivät ystäväni pääsisivät joskus psykedeeliavusteiseen terapiaan. Siitä voisi olla heille apua.

Topi Linjama