Porkkanapää ekalla

Ilmassa oli jo loppukesän makeaa tuoksua. Maitohorsmaa, pietaryrttiä ja mätänevää ruohoa. Tyhjä ja liian suuri Coca-Cola -reppu tuntui epämukavalta seisoessani pitkän jonon viimeisenä punaruskean tiilikoulun edessä. Välitunneilla tulisin huomaamaan, ettei huopatasakatolle lentävä jalkapallo vierisi itsestään alas. Talkkaria tarvittiin usein. Pelimannia.

Vain muutama osasi kouluun tullessa lukea. Heitä katsoin ylöspäin, kuin Näsinneulaa lapsuuden kesinä. Vaikein juttu koulussa ei ollutkaan aapisen tavaaminen vaan ihmiset. Koulutovereihin tutustumiseen hupeni energiaa. Olin ujo ja epävarma. Lisäksi minulla oli hieman punertavat hiukset. ”Porkkanapää”, sanoi joku. ”Ruostekypärä”, huusi toinen.

Peruskoulutaipaleella reviirin herruudesta täytyi välillä tapella kuin futareiden rankkarialueella. Jos voitti, palkintona oli suosio ”isojen” poikien silmissä. Ryhmässä oleminen vaati millintarkkaa syöttötarkkuutta, sillä pienikin virheliike saattoi aiheuttaa yllättävän vastahyökkäyksen. Täytyi omistaa levikset, ostaa bootsit, maistaa tupakkia, osua pesäpalloon ja osata sirklata.

Peruskoululainen, joka yrittää olla kingi

Jälleen on tullut aika, jolloin uudet ekaluokkalaiset muodostavat koulujen asfalttipihoille jonojaan. Nopea kiilaa aina kärkeen ja keskivaiheilla pelaillaan kaverin viereen. Perällä on rauhallista. Kukaan ei ainakaan aivasta niskaan.

Uuteen ryhmään tutustuminen on sosiaalisesti kuormittavaa. Uusi koululuokka, työpaikka tai harrastusryhmä haastaa kysymään: kenen kanssa juttu luistaa, kuka on luotettava? Millaisena minut nähdään? Miksi muut ovat niin iloisia, älykkäitä, taitavia ja rentoja? Kuka on kingi?

Kesäkuussa ilmestyneessä Ylen uutisessa jaetaan vanhemmille neuvoja, kuinka tukea lasta rohkeammaksi uuden elämäntilanteen edessä. Juttua varten on haastateltu tietokirjailja Mervi Juusolaa.

”Lapsen kanssa on hyvä jutella etukäteen, miltä uuteen ryhmään meneminen tuntuu. Lapselta voi kysyä, millaisia tunteita tilanne herättää, mikä uuteen ryhmään menemisessä on kivaa ja mikä ikävää, ja onko lapsella jotain huolia tai pelkoja.”

Juusolan tuorein kirja, Kuinka minusta tuli rohkea, on suunnattu lapsille. Kirjassaan  Juusola käsittelee muun muassa hyvän ja epäreilun ystävyyden merkkejä. Tässä vapaasti sovellettuna muutamia Juusolan neuvoja, kuinka kohdata uusia kavereita:

1. Tarkkaile aluksi uutta ryhmää. Kuka tuntuu mukavalta ja kenelle olisi helppo mennä juttelemaan.
2. Toiseksi tarvitaan aloitteen tekeminen, sillä pitäisi uskaltaa mennä juttelemaan. Ole huomaavainen. Kehu vaikkapa toisen paitaa. Silmiin katsominen on tärkeää.
3. Lapsen kanssa on hyvä käydä läpi, millainen on hyvä ystävä. Sellainen muun muassa kuuntelee, kannustaa, ei komentele, ei kiusaa ja häneen voi luottaa.
4. On hyvä myös pohtia, millainen ystävä on itse. On helppoa luetella hyvän ystävän tuntomerkit. Osaako itse toimia samalla tavalla?
5. Ennakoi ja jututa lasta kotona. Kysele tunteista ja tuntemuksista. Näytä aikuiseina esimerkkiä, kuinka ollaan reilu toisia kohtaan.

Kesälomalla pyöräilin entisen koulumatkan ja pysähdyin tutun koulurakennuksen eteen. Pieneksihän se oli kutistunut ja sisäilmaongelmien vuoksi tasakattokin remontoitu peltiharjaksi. Eivät taida pallot pysyä enää katolla. Ei näkynyt Pelimannia.

Siellä olet sinäkin. Katsele rauhassa ympärillesi äläkä kiirehdi. Kyllä sinulle paikka löytyy. Yksinkin voi joskus hengailla, ei se vaarallista ole. Jos tulee oikein tiukka tilanne, hengitä kaksi kertaa syvään niin että vatsa pullistuu. Onnea matkaan esikoiseni!

Antti Kanto