Pitäisikö kotona antaa uskontokasvatusta?

Alajärven rauhanyhdistyksellä oli lakattuja, vaaleita penkkejä kolmessa sektorissa. Jos istui puhujasta katsoen oikealla olevan sektorin reunassa, näki seurasalin toisella seinällä K-ryhmän sponsoroiman kellon, jonka sekunnit tikittivät hitaammin kuin missään muussa kellossa. Kun tuijotti kelloa pitkään ja keskittyneesti, saattoi kaikki ympärillä oleva hämärtyä harmaaksi usvaksi. Eräs vanha puhuja, jonka saarnat kestivät joskus melkein puolitoista tuntia, puhui harvakseen, vain 40 sanaa minuutissa.

Seuroissa opin sietämään pitkästymistä. Opin kymmeniä raamatunkertomuksia ja puoli vuosituhatta vanhaa suomen kieltä. Opin myös, että maailmassa on paljon epäuskoisia, jotka joutuvat kadotukseen, ja vähän meitä uskovaisia, jotka pääsemme taivaaseen. Tuntui ihmeelliseltä, että juuri minä satuin kuulumaan tähän pieneen valittujen joukkoon.

Istuin seurapenkissä tuhansia tunteja. Pääasiassa siellä sain uskontokasvatukseni.

Myöhemmin luovuin vanhoillislestadiolaisesta katsomuksesta. Neljän sukupolven perinne katkesi, enkä vie lapsiani sunnuntaisin seuroihin, enkä opeta heille, että tärkeintä on pysyä uskomassa eli vanhoillislestadiolaisten joukossa, tai että ehkäisy ja samaa sukupuolta olevien rakkaus on syntiä. Vuonna 2014 toimitin irtautumistarinoista kirjan, jonka esipuheeseen olen yhä melko tyytyväinen.

Nyt, kun asioihin alkaa tulla etäisyyttä, mieleen nousee uudenlaisia kysymyksiä. Huomaan miettiväni, millaiseen uskonnolliseen viitekehykseen omat lapset kasvavat. Millaisia elämänkatsomuksellisia aineksia he kotoa saavat? Minulla ei ole tarjota heille selkeää traditiota tai uskontoa, joka kertoisi, miten kuuluu käyttäytyä ja olla. Millaiseen hengellisyyteen lapseni kasvavat, kun faijan hengellinen avainkokemus on tiukasta uskonyhteisöstä irtautuminen? Olisiko minun pitänyt viedä heitä messuun ja opettaa heille iltarukous?

Vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen poisti esteet tarkastella kriittisesti luterilaisuutta ja kristinuskoa. Jos lestadiolainen liike oli ollut pieni, korkeareunainen hiekkalaatikko, luterilaisuus oli isompi ja matalareunaisempi. Sen ympärillä oli kristinuskon vielä suurempi hiekkalaatikko, jolla silläkin oli reunat. Modernin, sekulaarin ihmisyksilön huulilla on kysymys: millä näistä laatikoista jatkaisin leikkimistä ja minkä takia?

Vuosia sitten haastoin seurakuntani kirkkoherraa kysymällä, että voiko sellainenkin tyyppi kuulua kirkkoon, joka ei oikein pysty allekirjoittamaan kristinuskon keskeisiä dogmeja tai nielemään uskontunnustusta. Ajattelin, että jos hän vaatii kirkon jäseneltä sitoutumista tunnustukselliseen kristinuskoon, eroan kirkosta. Kirkkoherra asetteli sanansa diplomaattisesti: ”Topi, sanotaanko näin, että moni miettii näitä asioita”, ja minä jäin kirkkoon. Lestadiolaisuuteen en voinut jäädä vakaumuksellisista syistä, mutta luterilaisen kirkon jäsenenä saatoin pysytellä vakaumuksestani (tai vakaumuksettomuudestani) huolimatta. Tosiasiassa kristinusko on minussa niin syvällä, että jos joskus ryhdyn ateistiksi, olen kristitty ateisti.

Kirjoitetun opin ongelma on sanoissa. Jos sanon, että ”uskon Jumalaan”, siinä on kaksi hankalaa sanaa. Mitä ”uskominen” tarkoittaa? Onko se totena pitämistä (niin kuin uskotaan mustiin aukkoihin), onko se luottamista (niin kuin uskotaan vaikka rahaan tai valtioon), näitä molempia vai jotakin vielä muunlaista uskomista? Ja mikä on se ”Jumala”, johon uskotaan: onko se minun tai kysyjän jumalakuva vai tradition määrittelemä ja kanonisoima tulkinta Jumalasta? Jos ”Jumala” määritellään sanoin, tullaan heti uusiin ongelmiin. Jos Jumala on yhtä kuin olemassaolo, rakkaus tai totuus, palataan taas verbiin: mitä ”uskomista” tarvitaan, jotta voi uskoa elämään, totuuteen tai rakkauteen?

Toivon, ettette pidä edellä esittämääni esimerkkitapausta hiusten halkomisena tai saivarteluna. Kielen kuvaama todellisuus on minulle aidosti ongelmallista. Kieli on epätarkkaa, rajaavaa ja yksinkertaistavaa. Sen avulla luodaan hierarkioita ja kavennetaan todellisuutta. Se ei (runoutta lukuunottamatta) yleensä kykene kuvaamaan aluetta, jota voisi kutsua uskon tai ei-tietämisen todellisuudeksi. Uskontoja kielellä voidaan toki vaivatta luoda.

Suhteeni uskontoon on viime vuosina näyttäytynyt omille lapsilleni lähinnä kahdella tavalla. Ensinnäkin olen aktiivisesti mukana seurakunnan luottamustehtävissä. Joskus käydään kirkossa.

Toiseksi aina jossain on ollut kasa uskontoaiheisia kirjoja, joiden seassa on valkokantinen Raamattu, virsikirja ja Johann Sebastian Bachin Matteus-passion partituuri. Parin vuoden projekti on tulossa päätökseen, kun Matkaopas Matteus-passioon ilmestyy laskiaisena 2020. Kotona jutellaan uskonnoista, Raamatusta, Jeesuksesta ja sen sellaisesta enemmän kuin minun lapsuudessani.

Bachiin paneutuminen on avannut näkökulmia uskon kieleen. ”Laulaessani [passiota] kaikki on totta”, sanoo mezzosopraano Essi Luttinen ja voin yhtyä tähän näkemykseen. Bachin musiikki avaa näkymän todellisuuteen, jota en näe ja jonka voin yleensä vain aavistaa. Bach kuvaa täsmällisesti todellisuutta, jota ei voi pukea sanoiksi.

Jos jotakin uskontokasvatuksellista perintöä haluaisin jättää, niin ehkä jotakin tällaista:

• Jokainen saa uskoa niin kuin oikealta tuntuu.
• Jos on Jumala, joka on luonut ihmisen, hän kyllä kestää kaiken, mitä luotu ajattelee hänestä.
• Jos tuo Jumala on totuus, hän ei voi vaatia ihmiseltä epärehellisyyttä.
• Jos tuo Jumala on luonut kaiken, häntä ei voi käsittää, koska emme käsitä edes luotua: miksi jotakin on, miksi on elämää ja miksi on tietoisuus?
• Jos Jumalaa ei voi käsittää, häntä ei kannata yrittää kuvailla.
• Jos tuo Jumala on hyvä, ikuista piinahelvettiä [tällaisesta meille lapsena kerrottiin!] ei voi olla olemassa.
• Taivas ja helvetti ovat ihmisen pään sisällä.
• Luule vähemmän, rakasta enemmän.

Topi Linjama